Hiilinielukeskustelun uusi vaihe

Viime vuosien hiilinielukeskustelussa on nähtävissä seuraavat vaiheet:

1 Suomen metsät ja metsätalous ovat valtava hiilinielu

2 Suomen metsät ja metsätalous ovat hiilinielu

3 Hiilinielut on laskettu väärin

Kun hiilinielut pienenivät hakkuiden seurauksena alle Suomen tavoitetason, metsäalan lehdissä ja järjestöissä muistutettiin, että metsät ovat edelleen hiilinielu. Kun tämäkään väittämä ei enää pinyt paikkaansa, siirryttiin vaiheeseen kolme, jossa hiilinielulaskelmista yritetään epätoivoisesti löytää epäkohtia, joiden perusteella laskelmat voitaisiin kyseenalaistaa. Verbaaliakrobatian keinoin yritetään pyyhkiä osa päästöistä olemattomiin tai polkaista tyhjästä uusia nieluja.

Lehdissä on kirjoitettu esimerkiksi, että metsämaan eli kuolleen orgaanisen aineksen hiilinielu olisi Suomessa aliarvio, koska se on pienempi kuin Ruotsissa. Ojitettujen turvemaiden päästölaskentaa on kritisoitu mm. kommentoimalla, että se ei ota huomioon vedenpinnan syvyyttä ja puuston vaikutusta siihen, tai että lämpenevän ilmaston vaikutus päästöarvioihin on liian suuri.

Merkittävin syy metsänielujen pienenemiseen on se, että metsien hakkuumäärä suhteessa biomassan kasvuun on suurentunut. Se on pienentänyt nopeutta, jolla metsien hiilivarastot suurenevat. Kirjoittelun uusi vaihe kääntää huomion nieluhävikin juurisyystä muihin, epäolennaisiin seikkoihin. 

Olen arvioinut, että luonnontilaisessa metsässä olisi Keski-Suomessa 350 tonnia alkuainehiiltä hehtaarilla, kun sitä tämänhetkisissä hoitometsissä on vain noin 130 tonnia, kun myös puutuotteiden hiilivarastot otetaan huomioon. Erotus (220 tonnia per ha) on hiilidioksidina ilmakehässä maapalloa lämmittämässä. Talousmetsän ilmastoa lämmittävä vaikutus jatkuu niin kauan kuin metsiä hoidetaan. Hoidon lopettamisen jälkeenkin kestää vielä vähintään sata vuotta, jotta hiilivarastot palautuvat luonnonmetsien tasolle.

Ajatusharhoja on synnyttänyt se, että Suomen talousmetsien hiilivarastot ovat takavuosikymmeninä suurentuneet jatkuvasti ja metsät ovat sen vuoksi olleet hiilinieluja. Tämä on julistettu metsien hoidon ansioksi, mistä päätellään, että nielut voidaan palauttaa hoitamalla metsiä entistä ahkerammin. Suurin syy takavuosien suuriin metsänieluihin on se, että lähtökohtana olivat perin vähiin hakatut metsävarat, eivätkä suinkaan luonnontilaiset metsät. Nieluvaikutuksen ja hiilivarastojen kasvun selitykseksi riittää se, että hakkuumäärät ovat olleet pienempiä kuin metsien kasvu. Metsätalouden Ilmastohyödyistä puhuminen on kyseenalaista, kun metsiin sidotaan takaisin hiiltä, joka on aiemmin vapautettu ilmakehään.

Kaikki hakkuut pienentävät hiilinielua ja hiilivarastoja, samoin taimikonhoito. Kun elävä puu katkaistaan, se muuttuu hiilinielusta hiilen lähteeksi. Epäedullisen vaikutuksen kesto riippuu hakkuun voimakkuudesta ja metsikön iästä. Asiaan vaikuttaa myös se, kuinka hyviä hiilivarastoja puutuotteet ovat kuolleisiin puihin verrattuna. Nykyisellä puunkäytöllä hakkuu johtaa kiihdytettyyn hiilipäästöön siihen verrattuna, että puut jätettäisiin metsiin kuolemaan.

Kuvassa 1 on laskelma istutusmetsän hiilivarastojen kehittymisestä, kun puutuotteet ovat suunnilleen samat kuin Suomessa nykyisin ja lähtökohtana on aiemmin metsätön maa. Molempien harvennushakkuiden seurauksena hiilivarastot (puusto, kuollut orgaaninen aines eli ”maa” ja tuotteet yhteensä) pienenee siihen verrattuna, että metsän annettaisiin kasvaa ilman hakkuita. Erotus (kuvassa nimellä hiilivelka) siirtyy ilmakehään maapalloa lämmittämään.

Kuva 1. Puiden yhteyttämisen tuloksena syntyneiden hiilivarastojen kehitys istutusmetsässä, kun kiertoajan kuluessa tehdään kaksi harvennusta. 

Kyseisessä metsikössä hiilensidonnan kannalta optimaalista olisi jättää harvennushakkuut tekemättä siitä huolimatta, että se johtaisi puiden kuolemiseen. Päätehakkuu tulisi tehdä siinä vaiheessa, kun kasvatuksen jatkaminen alkaa pienentää kiertoajan keskimääräistä hiilivarastoa (pisteviiva kuvassa 2). Kuvassa 2 hiilensidonnan kannalta optimaalinen kiertoaika olisi runsaat 230 vuotta, vaikka puuston hiilivarasto saavuttaa maksiminsa jo 110 vuoden iällä. Hakkuumäärä pienenisi alle neljännekseen kuvan 1 hakkuuohjelmasta.

Kuva 2. Istutusmetsän optimaalinen hakkuuohjelma, kun maksimoidaan hiilensidontaa (puustoon, kuolleeseen ainekseen ja puutuotteisiin). Laskelma on tehty oletuksella, että metsikkö ei taimetu luontaisesti.  Keskiarvo tarkoittaa keskimääräistä hiilivarastoa tiettyyn vuoteen mennessä.

Kuvan 2 laskelma on tehty olettamalla, että istutusmetsä ei uudistu luontaisesti eli kuolleiden puiden tilalle ei synny luontaista täydennystä. Jos metsä uudistuu itsestään, niin kuin yleensä tapahtuu, päätehakkuuta tulee lykätä edelleen, ja kenties metsä kannattaa jättää luonnontilaan. Hakkuu tulee kysymykseen, jos puista voidaan valmistaa tuotteita, joissa hiili säilyy paremmin kuin metsään kuolleissa puissa. Näinhän Suomessa ei tällä hetkellä ole, minkä vuoksi hiilinielun maksimointi johtaa yleensä hakkuiden lopettamiseen.

Ojitettujen suometsien hiililaskentaa on kritisoitu mm. väittämällä, että laskentamallien lämpötilariippuvuus on liian voimakas ja että vedenpinnan syvyyttä ei ole otettu huomioon. On jopa toivorikkaasti julistettu, että päästöt lasketaan väärin.

Suometsien maaperäpäästöjä on laskettu Suomessa usealla eri tavalla. Tulevaisuuden skenaarioanalyyseissä laskelmat tehdään eri tavalla kuin kasvihuonekaasuinventaariossa. Esimerkiksi Monsu-ohjelmistossa, jota on käytetty useissa skenaariotutkimuksissa, lasketaan vedenpinnan syvyys (hapellisen turvekerroksen paksuus) ja oletetaan, että vain hapellinen turvekerros hajoaa.

Joissakin tutkimuksissa hapellisen turvekerroksen hajoamista on simuloitu Yasso-mallilla. Uusimmissa ohjelmistoversioissa käytetään Minkkisen ja Ojasen malleja, joilla voi laskea erikseen eri kasvihuonekaasujen (hiilidioksidi, metaani, typpioksidi) päästöt (kuva 3). Olennainen ja usein ainoa selittäjä on turvemaametsän viljavuuden lisäksi pohjaveden pinnan syvyys. Se lasketaan Sarkkolan mallilla, joka ottaa huomioon puuston haihdutuksen, sademäärän, leveysasteen ja ojien syvyyden. Malleissa ei ole lämpötilariippuvuutta (leveysasteen lisäksi).

Kuva 3. Viljavien turvemaametsien maaperäpäästöt Minkkisen ja Ojasen malleilla laskettuna. Lisääntyvä puuston tilavuus lisää haihduntaa, mikä alentaa vedenpintaa ja lisää päästöjä.

Kuvassa 4 on tuloksia koko Suomea koskevasta hakkuulaskelmasta, joka perustuu 4500 VMI-koealan otokseen. Laskelmassa maksimoidaan nettonykyarvoa sillä rajoituksella, että hakkuumäärä (tukki + kuitu + energiapuu) on joka vuosi sama (60, 70 tai 80 miljoonaa kuutiometriä). Kuvasta 4 nähdään, että lisääntyvät hakkuut vähentävät suometsien maaperäpäästöjä, koska puuston haihdutus vähenee, jolloin hapellista turvetta on vähemmän.

Eri menetelmillä on siis saatu toisiaan tukevia tuloksia. Ruotsin raportoimat orgaanisten maiden maaperäpäästöt ovat samaa luokkaa kuin Suomessa, vaikka ojitettuja soita on siellä vähemmän. Kuvitelmat, että ojitetut suometsät eivät aiheuttaisi merkittäviä kasvihuonekaasupäästöjä, ovat siis toiveajattelua.

Kuva 4. Monsu-ohjelmistolla lasketut ojitettujen turvemaametsien maaperäpäästöt CO2-ekvivalenteiksi muunnettuna.

On myös kirjoiteltu, että kivennäismaametsien maaperän hiilinielua on Suomessa aliarvioitu, koska se on pienempi kuin Ruotsin raportoima luku. On esitetty ja toivottu, että Suomessa käytetty Yasso-malli olisi jotenkin viallinen.

Ruotsissa metsänielut pienentyneet noin 60 miljoonasta 30 miljoonaan CO2-tonniin eli saman verran kuin Suomessa. Ruotsin raportoimat nielut ovat kuitenkin selvästi suuremmat kuin Suomessa. Suurin ero Ruotsin hyväksi on kivennäismaiden maaperänieluissa. Kun Suomen nielut ovat painuneet nollaan, maiden välinen suhteellinen ero on muuttunut huimaksi, mistä saadaan raflaavia otsikoita. Ruotsin ja Suomen nieluero on kuitenkin pysynyt ennallaan.  

Ruotsin laskelmissa kivennäismaiden maaperä (kuollut orgaaninen aines) on jatkuvasti yli 20 miljoonan CO2-tonnin hiilinielu. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että kuolleen puuaineksin määrä lisääntyy joka vuosi noin yhdellä kuutiometrillä per hehtaari. Viimeisen sadan vuoden aikana metsiin olisi kertynyt hakkuutähdettä ja muuta kuollutta ainesta 100 m3/ha. Valokuvista päätellen Ruotsin metsissä ei kuitenkaan ole tällaisia röykkiöitä hakkuutähdettä ja kuollutta puuta.

Jotta metsämaa olisi jatkuvasti hiilinielu, kuollutta ainesta olisi tultava joka vuosi enemmän kuin edellisenä vuonna. Jos kuollutta ainesta syntyy joka vuosi saman verran (input), lahoamisen hiilipäästö (output) saavuttaa jossakin vaiheessa vuotuisen lisäyksen, jolloin metsämaan hiilinielu on nolla (kuva 5). Jos siis Suomen tai Ruotsin metsiä käsitellään pitkiä aikoja niin, että metsien rakenne ja hakkuumäärät ovat suunnilleen vakiotasolla, metsämaan hiilinielu asettuu nollan paikkeille.

Kuva 5. Nielulaskelma, jos vuotuinen kuollut aines (hakkuutähteet, karike, kuollet puut) sisältää tonnin hiiltä ja kuolleen aineksen lahoamisnopeus on 5 % vuodessa. Laskelmassa oletetaan, että vuonna 0 maassa ei ole kuollutta orgaanista ainesta.

Kuvan 6 laskelma näyttää nieluvaikutuksen, kun hakkuiden ja hakkuutähteiden määrä ovat olleet vuosikymmeniä vakiotasolla, minkä jälkeen hakkuumäärää suurennetaan pysyvästi 30 %. Lisääntyvistä hakkuutähteistä syntyy tilapäinen hiilinielu, joka kuitenkin pienenee joka vuosi.

Kuva 6. Hakkuutähteiden hiilinielu, jos hakkuumäärää suurennetaan 30 %.

Kuvat 5 ja 6 siis osoittavat, että hakkuutähteet eivät voi olla pysyvä hiilinielu, ellei hakkuita lisätä joka vuosi hamaan tulevaisuuteen saakka. Mikä tahansa järkevä laskentatapa, Yasso-malli mukaan lukien, johtaa samaan tulokseen (kuva 7).

Kuva 7. Hakkuutähteiden lahoaminen kolmen eri laskentamallin mukaan.

Jos hakkuumäärä ja puutuotteiden valikoima pidetään vakiona, myös puutuotteiden hiilinielu asettuu nollaan, koska lopulta ollaan tilanteessa, jossa vanhoja tuotteita hylätään samaa vauhtia kuin uusia tehdään. Suomessa pitkän ajan laskelmissa olennaisia muuttujia ovatkin ojitettujen turvemaametsien maaperäpäästöt ja puuston määrä.

Jos ojitettujen turvemaametsien maaperäpäästöt ovat 8 miljoonaa CO2-tonnia, sen kompensoimiseksi puuston määrän olisi lisäännyttävä noin 5,7 miljoona m3 vuodessa. Jos halutaan päästä 30 miljoonan CO2-tonnin nielutavoitteeseen, metsiä tulisi hakata niin, että puuston tilavuus lisääntyy joka vuosi runsaat 27 miljoonaa m3. Tämänhetkinen puuston keskitilavuus on niin pieni (runsaat 100 m3/ha), että sataan vuoteen ei tarvitse kantaa huolta siitä, etteikö lisääntynyt puumäärä mahtuisi metsiin.

Timo Pukkala

Vanhoja totuuksia jatkuvasta kasvatuksesta

Monet metsävaikuttajat luulevat tietävänsä, että jatkuvaan kasvatukseen siirtyminen pienentää puuston kasvua 20 %. Tämä siitä huolimatta, että avohakkuussa kasvu pysähtyy kuin seinään. Mitättömän kasvun vaihe kestää kasvupaikasta riippuen 10–30 vuotta. Avohakkuu merkitsee aina kasvutappiota siihen verrattuna, että metsää harvennetaan tai sitä ei hakata lainkaan. Pidemmän aikavälin analyysit osoittavat, että tasaikäismetsätalous, jossa harvennukset ovat alaharvennuksia, on kaikkia muita vaihtoehtoja (yläharvennukset, jatkuva kasvatus, vapaan tyylin metsätalous) huonompi puuntuotoksessa, hiilensidonnassa ja taloudellisessa kannattavuudessa.

Käsitys jatkuvan kasvatuksen huonosta kasvusta perustunee lähinnä ns. ERIKA-kokeisiin, joita on perustettu osin kituliaisiin varttuneisiin kuusikoihin. Tulkitsemalla mittauksia ”tietyllä tavalla” on luotu käsitys, että eri-ikäisrakenteisten kuusikoiden kasvu olisi tasaikäiskuusikoiden kasvua huonompi. Eri-ikäiskuusikoista tehdyt kyseenalaiset tulkinnat on sitten sujuvasti yleistetty kaikkiin metsiin.

Jos Suomen kaikissa metsissä siirryttäisiin avohakkuuttomaan metsätalouteen, metsät olisivat pitkään melko samanlaisia kuin nyt, ja eri-ikäisiä kuusikoita olisi erittäin vähän. Esimerkiksi minun kaikki metsäni ovat jatkuvassa kasvatuksessa, mutta minulla ei ole tällä hetkellä eikä lähivuosikymmeninä ainoatakaan eri-ikäisrakenteista kuusikkoa. Jatkuvaan kasvatukseen siirtyminen tarkoittaa, että hakkuiden ja luonnondynamiikan tuloksena syntyy monenlaisia metsikkörakenteita, esimerkiksi kaksijaksoisia metsiä ja kaikenlaista sekamelskaa tasaikäisen ja eri-ikäisrakenteisen metsän väliltä.

Yksi keino vertailujen tekemiseksi ovat kasvumallit, jotka toimivat monenlaisissa metsikkörakenteissa. Bianchi ym. ovat testailleet kolmea tällaista mallia melko tuoreessa tutkimuksessaan. Testatuista malleista käytettiin nimityksiä P2013, P2021 ja B2023.

Kaikki mallit antavat suhteellisen harhattomia ennusteita tasaikäisissä, kaksijaksoisissa, eri-ikäisissä ja luonnontilaisissa metsissä. Malli P2021 yliarvioi hieman kuusen kasvua testikoealojen mitattuun kasvuun verrattuna. Yliarviota oli sekä tasa- että erirakenteisissa metsiköissä. Toisaalta, kun laskin näillä kolmella Suomen kaikkien metsien kasvun, malli P2021 oli lähimpänä Luken ilmoittamaa vuotuista tilavuuskasvua (103 milj. m3). 

Kolmella eri mallilla laskettu Suomen metsien kasvu. Talousmetsien kasvulaskelma perustuu 4500 talousmetsissä sijaitsevaan VMI-koealaan, ja suojelualueiden kasvu on arvio.

Mikä hyvänsä näistä kolmesta mallista sopii eri metsänkasvatusmenetelmien vertailuun. Tämän kirjoituksen laskelmassa käytin mallia B2023. Laskelmat perustuvat noin 4500 talousmetsissä sijaitsevaan VMI-koealaan. B2023 pitää sisällään vain läpimitan kasvumallin. Koska metsän kehityksen simulointi tarvitsee lisäksi puiden kuolemisen ja uusien puiden syntymisen ennustamista, otin puuttuvat mallit tutkimuksesta P2021.

Tein laskelmia 50 vuodeksi. Hakkuumäärän asetin erikseen Etelä-, Keski- ja Pohjois-Suomelle siten, että se oli mahdollista hakata sekä jatkuvapeitteisessä että tasaikäismetsätaloudessa jokaisena vuonna, eikä hakkuu johtanut siihen, että puuston määrä lähtisi pienenemään. Hakkuumääräksi tuli 71,5 milj. m3 markkinapuuta (tukkipuu, kuitupuu ja energiaranka) vuodessa. Tällä hakkuumäärärajoitteella maksimoin taloudellista kannattavuutta (3 % korolla laskettua nettonykyarvoa).

Tasaikäismetsätalouden simuloinnissa harvennuksista simuloitiin 70 % alaharvennuksina 10 % tasaharvennuksina (kaikkia läpimittaluokkia harvennetaan yhtä voimakkaasti), ja 20 % yläharvennuksia. Suometsissä tehtiin avohakkuun jälkeen kunnostusojitus. Istutuspuiden oletettiin kasvavan 15 % mallin ennustetta nopeammin. Yläharvennuksen (jatkuvan kasvatuksen hakkuut ja muut yläharvennukset) jälkeen kasvuennustetta pienennettiin ensimmäisenä 5-vuotiskautena 10 % ja toisena kautena 5 %. Korjuukustannusten vaihtelu erilaisissa hakkuissa otettiin huomioon, ja yläharvennusten aiheuttamia tuhoja pienpuustolle simuloitiin.

Kun hakattiin markkinapuuta 71,5 milj. m3 vuodessa, puuston määrä suureni reippaasti jatkuvassa kasvatuksessa mutta tasaikäismetsätaloudessa vain vähän. Kasvu parani puuston määrän suurentuessa – mitä enemmän kasvavaa biomassaa, sitä enemmän kasvua. Jatkuvassa kasvatuksessa tilavuuskasvu oli 50 vuoden aikana keskimäärin 7 % parempi kuin tasaikäismetsätaloudessa.

Markkinapuun (tukki, kuitu ja energiaranka) tilavuuden kehitys tasaikäismetsätaloudessa ja jatkuvassa kasvatuksessa.
Talousmetsien tilavuuskasvu tasaikäismetsätaloudessa ja jatkuvassa kasvatuksessa.

Metsänomistajan saama nettotulo oli jatkuvassa kasvatuksessa selvästi suurempi kuin tasaikäismetsätaloudessa, vaikka hakkuumäärä oli sama. Ero selittyy sillä, että jatkuvassa kasvatuksessa hakataan arvokkaampia puutavaralajeja ja metsänhoitokustannukset ovet pienemmät. Keskimääräinen nettotulojen ero oli runsaat 300 milj. euroa vuodessa. Alaharvennusvoittoisessa tasaikäismetsätaloudessa pitäytyminen merkitsee siis 300 miljoonan euron vuotuista tappiota metsänomistajille siihen verrattuna, että metsiä käsiteltäisiin fiksusti.

Metsänomistajan saama vuotuinen nettotulo tasaikäismetsätaloudessa ja jatkuvassa kasvatuksessa.

Markkinapuun hakkuumäärällä 71,5 milj. m3/v tasaikäismetsätalouden hiilinielu oli vaatimaton 8,4 miljoonaa tonnia CO2-ekvivalentteja vuodessa. Suomen vuotuisen hiilinielun tavoitetaso on noin 30 milj. tonnia CO2-ekv. Jatkuvalla kasvatuksella hiilinielu voimistuisi noin 20 milj. tonnilla vuodessa, eikä nielutavoitteen saavuttaminen olisi ongelma.

Vuotuinen hiilinielu tasaikäismetsätaloudessa ja jatkuvassa kasvatuksessa (negatiivinen arvo metkitsee hiilinielua).

Tämän kirjoituksen laskelma perustuu kasvumalliin, jonka Luken tutkijat (Simone Bianchi, Jouni Siipilehto, Jaakko Repola, Pentti Niemistö, Kari Korhonen, Mikko Peltoniemi, Hannu Salminen ja Jari Hynynen) toteavat soveltuvan erilaisten metsikkörakenteiden kasvun ennustukseen.  Laskelman mukaan jatkuva kasvatus peittoaa lähes joka suhteessa tasaikäismetsätalouden. Tulos on sama, joka on saatu aiemmin tieteellisesti vertaisarvioiduissa tutkimuksissa. Tulos ei siis ole uusi.

Herääkin kysymys, miksi tasaikäismetsätaloutta puolustetaan ja edistetään vieläkin varsin voimaperäisesti. Yksi esimerkki edistämisestä on Metsään.fi-palvelu, joka tuputtaa metsänomistajille tasaikäismetsätaloutta, vaikka se yleensä johtaa taloudellisiin menetyksiin jatkuvaan kasvatukseen verrattuna. 

Tasaikäismetsätalous tuottaa enemmän tuloja taimitarhoille, metsänhoitoyhdistyksille ja metsäpalveluyrityksille, ja enemmän kuitupuuta selluteollisuudelle. Toisaalta tasaikäismetsätalous ja nykyiset hakkuumäärät johtavat mm. siihen, että Suomi ei pysty täyttämään omia ilmastotavoitteitaan eikä noudattamaan omaa ilmastolakiaan tai EU:n biodiversiteettistrategiaa.

Kuitupuun hakkuumäärä tasaikäismetsätaloudessa ja jatkuvassa kasvatuksessa.

Tasaikäismetsätalous lisää työllisyyttä ja kasvattaa sitä kautta bruttokansantuotetta, jota jotkut pitävät hyvinvoinnin mittarina. Bruttokansantuote suurenee yhtä lailla sekä turhasta työstä että hyödyllisestä työstä. Sekä vahinkojen aiheuttaminen että niiden korjaaminen kasvattavat bruttokansantuotetta. Ojien kaivu suometsiin ja niiden tukkiminen kasvattavat molemmat bruttokansantuotetta samoin kuin hiekan lapiointi kasasta toiseen (jos siitä saa palkkaa). Bruttokansantuotteen suhteen Suomen metsätaloudessa on siis hyviäkin puolia, vaikka metsänomistajat, virkistyskäyttäjät, luonto ja ilmasto kärsivätkin.

Timo Pukkala

Ensimmäinen  jatkuvan kasvatuksen hakkuuni täytti 10 vuotta – miltä metsä näyttää nyt

Teetin ensimmäisen jatkuvan kasvatuksen hakkuuni Joensuun Ylämyllyllä loppusyksyllä 2015. Leimikkoon kuului kuivahkon kankaan varttunut männikkö, jossa tehtiin ns. suojuspuuyläharvennus, ja nuorempi kuivan kankaan männikkö, jossa tehtiin yläharvennus vaihtelevaan tiheyteen. Tässä ja aiemmassa kirjoituksessani kerron nuoremmasta metsiköstä.

Ohjeeni hakkuukoneen kuljettajalle oli, että läpimitaltaan alle 22 cm puita ei saa hakata, ja jäävän metsän tiheys saa vaihdella. Koska metsikössä oli kohtia, joissa ei ollut lainkaan yli 22 cm puita, jotkin kohdat jäivät harventamatta. Vastapainoksi järeämpipuustoisia kohtia harvennettiin voimakkaasti. Hakkuutavasta voi käyttää nimitystä harvennus vaihtelevaan tiheyteen. Menetelmä oli tässä metsikössä paitsi taloudellisesti järkevin, myös ekologisesti hyvä, koska se lisää metsikön rakenteen vaihtelevuutta.

Hakkuun jälkeen taimia ilmaantui nopeassa tahdissa harvaksi hakattuihin kohtiin ja ajourille. Pisimmät taimet ovat nyt (2025) jo kolmemetrisiä. Taimettuminen oli nopeaa ennen kaikkea etelärinteillä. Pohjoiseen viettävät rinteet tulee hakata harvemmaksi, jos myös niille haluaa taimia. Tässä metsikössä tosin uudistumisella ei ole mikään kiire, eikä sen tarvitse tapahtua joka paikassa samaan aikaan.

Hyvin taimettunut harvaksi hakattu kohta. Pisimmät taimet ovat nyt (kymmenvuotiaina) jo yli kolmemetrisiä.
Taimettunut leveä ajoura.
Harventamatonta ja lievästi harvennettua metsää – vain vähän taimia.

Valitsin puista ruhtinaallisen viiden puun satunnaisotoksen ja mittasin valituista puista pituus- ja läpimitan kasvun kahtena menneenä 5-vuotiskautena (ensimmäinen ja toinen 5-vuotiskausi hakkuun jälkeen). Jaoin puut optimaalisesti tukki- ja kuitupuupölkyiksi, ja laskin rungon arvon nyt, 5 vuotta sitten ja 10 vuotta sitten.

Tässä puussa 10 vuoden sädekasvu on 2.6 cm ja läpimitan kasvu 5.2 cm.

Kymmenen vuoden aikana puiden läpimitta oli kasvanut 4–6 cm ja pituus 3 m. Pienimmän mitatun puun arvokasvu oli 600 %, mikä tarkoittaa, että puu on nyt 7 kertaa arvokkaampi kuin 10 vuotta sitten. Puiden arvo on 10 vuodessa lisääntynyt keskimäärin 265 %, jos kunkin laskentavuoden arvo lasketaan kyseisen vuoden kantohinnoilla. Nykyhinnoilla laskettuna 10 vuoden arvokasvu on ollut 125 %. 

Mitattujen puiden arvokasvuprosentti 10 vuodessa. Siniset pallerot: arvo nyt ja 10 vuotta sitten laskettu nykyhinnoilla; punaiset pallerot: arvo laskettu mittausajankohdan hinnoilla.

Nämä huimat arvokasvuprosentit eivät kerro suoraan sitä, kuinka kannattavaa puiden kasvatus on ollut sijoitusmielessä. Sitä varten pitää laskea vuotuinen arvonlisäys korkoa korolle -periaatteella (ns. sisäinen korko). Se kertoo, kuinka monta prosenttia puiden arvo lisääntyy vuodessa (verrattuna vuotta aikaisempaan arvoon).

Viiden puun vuotuinen prosentuaalinen arvokasvu (sisäinen korko) kahden 5-vuotiskauden aikana (ensimmäinen ja toinen 5-vuotiskausi hakkuun jälkeen). Eri värit tarkoittavat eri puita. Pisteviiva on hakkuukypsyysraja, jos pääoman tuottovaatimus on 3 %.

Nykyhinnoin laskettu sisäinen korko eli puihin sidotun pääoman tuotto on viidessä mittaamassani puussa ollut keskimäärin 8 %. Jos puun hinnannousu otetaan huomioon, sisäinen korko on 12 %. Näin suuri sisäinen korko kertoo, että metsikön kasvattaminen on ollut sijoituksena erittäin kannattavaa.  

Yllä oleva kuva osoittaa, että tuottoprosentti pienenee läpimitan kasvaessa mutta ei systemaattisesti. Puun arvo saattaa maltillisen vaiheen jälkeen hypähtää reippaammin, kun esimerkiksi kahden tukin rungosta tulee kolmen tukin runko.

Puusta tulee taloudellisesti hakkuukypsä, kun sen sisäinen korko painuu pysyvästi tuottovaatimuksen alapuolelle. Jos tuottovaatimus on 3 %, yksikään otoksen puu ei ole vielä hakkuukypsä, eli metsikön harvennuksella ei ole kiire. Viiden vuoden päästä suurimmat puut ovat kenties jo hakkuukypsiä, ja seuraavan harvennuksen aika saattaa olla käsillä.

Hakkuussa poistetaan hakkuukypsimpiä eli suurimpia puita eli hakkuu on yläharvennus. Ajourat avataan uusiin kohtiin, koska nykyisillä ajourilla on taimia. Koska kaikkialla on jo tukkirunkoja, myös edellisessä hakkuussa tiheiksi jääneitä kohtia harvennetaan. Alaharvennus olisi taloudellisessa mielessä järjenvastainen toimenpide, samoin avohakkuu, koska vain osa puista on hakkuukypsiä.

Parhaimmillaan puiden tilavuus oli kaksinkertaistunut 10 vuodessa, mutta useimmissa tapauksissa tilavuuden lisäys oli 40–60 %. Puiden tilavuuskasvu ei ole olennainen tunnus metsäsijoittajalle. Koska se kuitenkin kiinnostaa monia, laskin myös puiden tilavuuskasvuprosentin korkoa korolle -periaatteella. Tässäkin suhteessa pienimmät puut voittivat; niiden vuotuinen tilavuuskasvu oli noin 7 %, kun se suurimmilla puilla oli 4–5 %.

Tilavuuskasvuprosentti korkoa korolle -periaatteella laskettuna (tilavuuskasvuprosentti kertoo, montako prosenttia vuotuinen tilavuuskasvu on vuoden alun tilavuudesta).

Alaharvennus ei siis vaikuta järkevältä hakkuutavalta myöskään puuntuotoksen näkökulmasta. Päätelmä on sama, jonka Yrjö Vuokila teki jo kymmeniä vuosia sitten. Myös uudemmat tutkimukset osoittavat, että tasaikäismetsätalous, jossa harvennukset ovat alaharvennuksia, häviää puuntuotannossa kaikille muille metsänhoitotavoille (yläharvennukset, vapaan tyylin metsätalous, jatkuva kasvatus). Olisikin mielenkiintoista laskeskella niiden taloudellisten ja puuntuotannollisten tappioiden kokonaismäärä, jotka alaharvennusmetsätalous on vuosikymmenten saatossa aiheuttanut metsänomistajille ja yhteiskunnalle.

Timo Pukkala

Paljonko metsässä pitää olla puuta?

Viime aikoina on luettu uutisia, että metsiä on avohakattu liian nuorina tai harvennettu liian harvaksi. Tämän on arveltu olevan yksi syy sille, että Suomen metsien kasvu on kääntynyt laskuun. Historiallista taustaa vasten päättelyketju on uskottava. Viimeiset sata vuotta puuston määrä Suomen metsissä on lisääntynyt. Samalla on lisääntynyt puuston kasvu.  

Onko kasvun ja puuntuotannon lisääminen siis niin yksinkertaista, että suurennetaan puuston määrää ja pidetään metsänhoidon käytännöt muuten ennallaan. Tämän selvittämiseksi valitsin Metsään.fi-tietokannasta satunnaisen kunnan Etelä-Suomesta. Sen jälkeen valitsin tästä kunnasta satunnaisesti kivennäismaan metsäkuvioita niin, että kuvion valitsemistodennäköisyys riippui puuston määrästä, eri kerroilla eri tavoin. Sain tällä tavoin kokoon viisi 2500 hehtaarin otosta, joiden keskitilavuudet olivat 91, 144, 172, 207 ja 221 m3/ha. Jokaisessa otoksessa oli tuoreita kankaita noin 1500 ha, lehtomaisia kankaita noin 500 ha ja kuivahkoja kankaita noin 500 ha.

Tein kullekin otokselle tasaikäismetsätalouden metsäsuunnitelman 50 vuodeksi Arvometsän Metsuri-ohjelmalla. Maksimoin kolmen prosentin korolla laskettua nettonykyarvoa sillä rajoituksella, että puuston määrä on jokaisen 10-vuotiskauden lopussa täsmälleen sama kuin alussa. Puuston määrä siis pidettiin koko 50 vuoden ajan alkuperäisellä tasolla.

Keskimääräinen vuotuinen nettokasvu (puiden kasvu vähennettynä luonnonpoistumalla) 50 vuoden laskenta-aikana oli suurimmillaan, kun puuston keskitilavuus oli 207 m3/ha (kuva 1). Jos siis kasvua halutaan maksimoida, eteläsuomalaisen metsän tulisi olla varsin runsaspuustoinen. Metsänomistajan saamat pitkän aikavälin keskimääräiset nettotulot olivat sitä suuremmat, mitä enemmän metsässä oli puuta.

Kuva 1. Eteläsuomalaisen metsän vuotuinen kasvu ja vuotuiset nettotulot keskimäärin 50 vuoden aikana, kun käytetään tasaikäismetsätaloutta ja puuston keskitilavuus pidetään lukemassa 91, 144, 172, 207 tai 221 m3/ha.

Metsäteollisuuden puunsaanti kärsi selvästi, kun keskipuusto oli alle 100 m3/ha (kuva 2). Hakkuupoistuma maksimoitui, kun keskitilavuus oli 172 m3/ha, mutta hakkuupoistuman erot olivat pieniä keskitilavuuksien 144 ja 221 m3/ha välillä. Tukin osuus hakkuupoistumasta suureni, kun metsän keskitilavuus lisääntyi, mikä yhdessä pienenevien metsänhoitomenojen kanssa selitti sen, että metsänomistajan saama nettotulo oli sitä suurempi, mitä enemmän metsässä oli puuta.

Kuva 2. Eteläsuomalaisen metsän keskimääräinen vuotuinen hakkuupoistuma, kun käytetään tasaikäismetsätaloutta ja puuston keskitilavuus pidetään lukemassa 91, 144, 172, 207 tai 221 m3/ha.

Mitä runsaspuustoisempana metsä pidetään, sitä enemmän sinne kertyy lahopuuta ja järeää puustoa (kuva 3). Molemmat ovat eduksi monimuotoisuudelle, ja järeät puut parantavat lisäksi metsän virkistysarvoja. Suurentamalla metsänsä keskipuustoa metsänomistaja voi paitsi lisätä tulojaan myös edistää monimuotoisuutta ja parantaa metsän maisema- ja ulkoiluarvoa.

Kuva 3. Lahopuun ja järeän puun määrä eteläsuomalaisessa metsässä, kun käytetään tasaikäismetsätaloutta ja puuston keskitilavuus pidetään lukemassa 91, 144, 172, 207 tai 221 m3/ha.

Eikä tässä vielä kaikki. Runsaspuustoinen metsä on myös ilmaston kannalta paras. Ilmakehässä oleva hiilidioksidi lämmittää maapalloa ja aiheuttaa ilmastonmuutosta. Ilmastovaikutuksen määrää se, paljonko ilmakehässä on hiilidioksidia. Mitä enemmän hiiltä on metsässä, sitä vähemmän sitä on ilmakehässä. Metsien ilmastovaikutus on siis sitä parempi, mitä suurempi on metsän hiilivarasto.

Runsaspuustoisen metsän elävässä biomassassa on paljon hiiltä (kuva 4, Puut). Myös metsämaan hiilivarasto suurenee, kun puuston määrää lisätään. Koska tukin hakkuupuistuma suurenee puuston keskitilavuuden suurentuessa, runsaspuustoiset metsät mahdollistavan myös puutuotteiden hiilivaraston suurentamisen.

Kuva 4. Eteläsuomalaisen metsän hiilivarasto, kun käytetään tasaikäismetsätaloutta ja puuston keskitilavuus pidetään lukemassa 91, 144, 172, 207 tai 221 m3/ha. Maan hiili tarkoittaa puueräistä kuollutta orgaanista ainesta.

Metsänomistaja voi vaikuttaa ilmastonmuutokseen suurentamalla metsänsä hiilivarastoa. Nyrkkisääntö on, että yhden puukuutiometrin kasvattaminen poistaa ilmakehästä yhden tonnin hiilidioksidia. Jos omistat metsää 50 hehtaaria ja hoidat sitä niin, että puuston keskitilavuus lisääntyy vuodessa 1 m3/ha, poistat ilmasta 50 tonnia hiilidioksidia vuodessa. Tämä riittää kompensoimaan 5-henkisen perheen hiilipäästöt. Hyvä juttu tässä on se, että hakkuutulot eivät pienene samassa mitassa, koska suurentunut puuston määrä parantaa kasvua ja lisää tukin osuutta hakkuupoistumasta. Jos puuston määrän lisääminen tapahtuu osaksi kiertoaikaa pidentämällä, myös metsänhoitomenot vähenevät.

On yksi asia, joka ei yleensä parane, kun puuston keskitilavuutta suurennetaan, nimittäin pääoman tuottavuus. Pääoman tuottavuus tarkoittaa puuston arvokasvua jaettuna puuston ja maapohjan yhteisellä arvolla.  Kuvan 5 pylväät on laskettu olettamalla, että maapohjan arvo (paljaan metsämaan arvo) on 2000 euroa/ha.

Kuva 5. Pääoman tuottavuus eteläsuomalaisessa metsässä, kun käytetään tasaikäismetsätaloutta ja puuston keskitilavuus pidetään lukemassa 91, 144, 172, 207 tai 221 m3/ha.

Kuva 5 osoittaa, että metsässä kiinni oleva rahamäärä tuottaa parhaiten, kun puusto on melko harvaa.  Liiallinen harventaminen alkaa kuitenkin loputa pienentää pääoman tuottavuutta, koska paljaan maan arvolle ei saada enää riittävää korkoa.

Kuvassa 5 eivät ole mukana puun tuottamiseksi tehdyt investoinnit eli kuvasta ei voi päätellä, että metsänhoito olisi kannattavinta keskitilavuudella 91 m3/ha. Kun puuston keskitilavuus oli 91 m3/ha, metsänhoitomenot olivat laskelmassani 62 % suuremmat kuin keskitilavuudella 221 m3/ha. Metsä on sitä kannattavampi sijoitus, mitä vähemmällä metsänhoidolla päästään metsikkörakenteisiin, joissa pääoman tuottavuus on hyvä.

Metsänviljelyinvestointi tuottaa Etelä-Suomessa 3–4 prosentin korkotuoton, poikkeustapauksissa 5 %. Metsänhoitoon pätee vähenevän rajatuoton laki, mikä tarkoittaa, että mitä enemmän metsää hoitaa, sitä huonommin lisähoito kannattaa. Toisaalta metsän hoitaminen on hyvää liikuntaa. 

Kuva 5 ei myöskään osoita, että metsäsijoittajan kannattaa ostaa vähäpuustoista metsää, sillä vähäpuustoisessa ja nuoressa metsässä hintapyyntö suhteessa puiden arvoon on yleensä korkeampi kuin runsaspuustoisessa metsässä. Jos metsätila on hinnoiteltu arvioimalla tulevien nettotulojen nykyarvo, sijoittaja saa kaikissa tapauksissa sijoitukselleen sen koron, jolla hinta-arvio on laskettu.

Metsätilan myyjä ei yleensä ilmoita, millä korolla hinta on laskettu. Useimmiten hinta-arviot lasketaan niin ylimalkaisilla menetelmillä (esimerkiksi summa-arvomenetelmä), että korko ei edes vaikuta hinta-arvioon. Paras tapa tukea ostopäätöstä on laskea metsästä saatava nettonykyarvo, kun metsää käsitellään optimaalisesti tai ostajan aikomusten ja toiveiden mukaisesti. Tämä voidaan tehdä esimerkiksi Arvometsän Metsuri-ohjelmistolla.

Puusto tuottaa parhaiten, kun puiden läpimitta rinnankorkeudelta on 13–17 cm, koska tämän kokoiset puut kasvavat nopeasti ja puissa tapahtuu arvosiirtymää kuidusta tukiksi.  Taloudellisesti optimaalisessa hakkuussa metsikkö palautetaan rakenteeseen, jossa 13–17-senttisiä puita on paljon. Jos metsässä on alikasvosta ja muuta pienpuustoa, se jätetään hakkaamatta, koska näistä puista tulee aikanaan 13–17-senttisiä puita. Taloudellisesti ihanteellinen harvennushakkuu on yläharvennus, jossa pienennetään sekä pohjapinta-alaa että keskiläpimittaa (kuva 6). Mitä useampia kertoja ihanteellinen hakkuu voidaan toistaa, sitä paremmin metsätalous kannattaa. Erirakenteinen nuori metsä on paras lähtökohta pitkään jatkuvalle hyvälle tuottavuudelle (kuva 7).

Kuva 6. Taloudellisesti optimaalinen tasaikäismetsätalouden hakkuuohjelma, kun metsä on ensimmäisessä hakkuussa erirakenteinen (esimerkiksi tuoreen kankaan mänty-koivusekametsä, jossa on kuusialikasvosta).
Kuva 7. Oma palstani Uimaharjussa, jossa on meneillään nuoren metsän virittämien hyvään taloudelliseen tuottavuuteen. Seuraavat hakkuut ovat yläharvennuksia, joissa poistetaan järeimpiä tukkirunkoja. Alikasvoksen ja muun erirakenteisuuden ansiosta tällainen hakkuu voidaan toistaa useita kertoja. Pääoman tuottavuus on useiden vuosikymmenien ajan yli 10 %.

Metsäsijoittajan tulee siis luoda ja ylläpitää tuottavia metsikkörakenteita mahdollisimman pienin kustannuksin. Vastuullinen sijoittaja tekee tämän niin, että puuntuotannon haitalliset ”ulkoisvaikutukset” (sivuvaikutukset) minimoituvat, mikä yleensä tarkoittaa avohakkuun, maanmuokkauksen ja yksilajisten viljelymetsien välttelyä. Vielä vastuullisempi metsäsijoittaja tinkii jonkin verran pääoman tuottavuudesta ja jättää metsäänsä järeitä puita sekä vähäarvoisia lehtipuita. Lisäksi hän suurentaa metsänsä hiilivarastoa.

Timo Pukkala

Paljonko meillä on hiilivelkaa?

Metsätalous ja muu metsien käyttö on johtanut siihen, että metsien hiilivarasto on pienentynyt roimasti luonnontilaisten metsien hiilivarastoon verrattuna. Kyseessä on metsätalouden hiilivelka. Hiilivelan suuruinen hiilimäärä leijuu ilmassa hiilidioksidina, lämmittäen ilmastoa Suomessa ja muualla.

Laskin arvion hiilivelan suuruudesta Suomen eri osissa simuloimalla noin 4500 koealan kehitystä 200 vuotta eteenpäin käyttäen Monsu-ohjelmistoa. Simuloinnissa koealoja ei hakattu lainkaan. Oletuksena oli, että simulointijakson lopussa metsät ovat jotakuinkin luonnontilaisten metsien kaltaisia eli niiden hiilivarasto on sama kuin luonnontilaisissa metsissä. Monsu simuloi puiden kasvun, kuolemisen ja syntymisen lisäksi kuolleen orgaanisen aineksen dynamiikkaa. Kuolleen aineksen lahoamista simuloidaan Yasso-mallilla.

Alla olevassa kuvassa on koealojen keskimääräinen hehtaarikohtainen hiilivarasto simuloinnin alussa ja lopussa. Alkutila kuvaa nykyisten talousmetsien hiilivarastoa. Luonnontilan ja nykyvaraston erotus on hiilimäärä, joka metsien talouskäytön seurauksena on siirtynyt metsistä ilmakehään.

Keskimääräinen hiilivarasto luonnontilaisissa metsissä ja nykyisissä talousmetsissä Etelä-, Keski- ja Pohjois-Suomessa. Metsämaan hiilivarasto (maan hiili) tarkoittaa kuollutta puuperäistä ainesta (turve ei ole mukana).

Hiilivelkaa vastaava hiilidioksidimäärä lämmittää ilmastoa riippumatta siitä, kuinka nopeasti metsät kasvavat tai kuinka paljon metsiä lannoitetaan.  Olennaista ilmaston lämpiämisessä on se, paljonko ilmakehässä on hiilidioksidia. Se vähenee vain, jos hiiltä siirretään ilmakehästä pysyvästi muualle. Sitä voidaan tehdä esimerkiksi suurentamalla metsien hiilivarastoja.

Tämä kirjoituksen virikkeensä oli yleisesti toistettu hokema siitä, että metsien ilmastovaikutus on parhaimmillaan, kun metsät kasvavat hyvin. Tästä taas vedetään johtopäätös, että metsää pitää hakata, jotta ne säilyvät nuorekkaina ja hyväkasvuisina. Hokemaa toistelevat europarlamentaarikot, metsäprofessorit ja monet muutkin maurit. Päättelyketjusta unohtuu se tosiasia, että hakkuu ja metsien käyttö aiheuttavat hiilivelkaa, joka lämmittää ilmastoa joka ikinen päivä ja vuosi.

Päättelyketju tuo mieleen hölmöläisten matonkudonnan. Hiiltä päästellään ensin ilmakehään, jotta sitä voidaan sitoa takaisin. Metsien lannoituksessa tapahtuu sama, mutta eri järjestyksessä. Lannoituksella aikaansaatu kasvu hakataan yleensä noin 10 vuoden päästä. Hakkuun seurauksena lähes kaikki lannoituksen avulla sidottu hiili vapautuu takaisin ilmakehään.

Ojitetuilla soilla puuston hiilivarasto on suurentunut luonnontilaisiin soihin verrattuna. Ojitettujen soiden puusto onkin ollut hiilinielu usean vuosikymmenen ajan. Toisaalta ojitettujen soiden hapellinen turvekerros hajoaa ja on hiilen lähde. Suometsien puuston hiilivarasto tuskin enää suurenee tästä eteenpäin. Turve kuitenkin jatkaa hajoamistaan niin kauan kuin turvetta on jäljellä.

Voidaan myös argumentoida, että hakkuussahan siirretään hiiltä metsistä puutuotteisiin. Vuoden 2022 runkopuun hakkuupoistumasta tukin osuus oli 38.7 %. Noin puolet tukista eli 19.3 % rungon tilavuudesta (13 % hakattujen puiden koko biomassasta) valmistetaan sahatavaraksi. Muut puusta valmistetut tuotteet ovat huonoja hiilivarastoja. Suurin osa puun biomassasta poltetaan, jolloin sen sisältämä hiili vapautuu saman tien ilmakehään. Tuotteiden lyhytikäisyydestä seuraa, että hakattu puu on huonompi hiilivarasto kuin metsään kuollut puu (blogi).

Yllä olevasta kuvasta näkyy, että puutuotteiden hiilivarasto on hyvin pieni puustoon ja metsämaahan verrattuna, ja varaston muutokset ovat vielä pienempiä. Tuotteiden hiilivarasto ei juuri suurene, vaikka tuotteita tehdään ahkerasti, sillä vanhoja tuotteita hylätään suunnilleen samaa tahtia kuin uusia valmistetaan. Puutuotteet ovat siis vaatimaton hiilinielu.

Joillakin puutuotteilla on korvausvaikutuksia, mikä tarkoittaa, että fossiilipäästöt vähenevät, kun käytetään puuta. Painopaperilla ei ole korvausvaikutuksia, ainakaan positiivisia. Paperin ja selluloosan valmistus kuluttaa runsaasti energiaa. Vaikka energia on monesti peräisin puusta, se kuitenkin lisää fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Ellei paperia valmistettaisi, säästyvä energia voitaisiin käyttää lämmitykseen, jolloin kivihiilen käyttöä voitaisiin vähentää. Puun käyttö energiaksi vähentää fossiilipäästöjä mutta ei hiilidioksidipäästöjä.

Rakentamisessa puu korvaa teräsbetonia. Puutalojen hiilijalanjälki ei ole paljonkaan parempi kuin betonitalojen, jos otetaan huomioon puun käytön vaikutus metsän hiilinieluun ja betonitalojen pidempi käyttöikä. Teräksen tuotannossa siirrytään vähitellen päästöttömään energiaan ja sementin valmistustakin muokataan vähähiilisempään suuntaan. Lisäksi kehitellään betonielementtien kierrätystä vanhoista rakennuksista uusiin rakennuksiin. Kaiken tämän seurauksena voi käydä niin, että rakennusuuspuun korvausvaikutukset kääntyvät positiivisista negatiivisiksi.

Puupohjaiset pakkausmateriaalit korvaavat fossiilisia raaka-aineita, mikä saattaa vähentää fossiilipäästöjä. Mutta kuin muistetaan hakkuiden negatiivinen vaikutus metsänieluihin ja sellunkeiton suuri energiankulutus, vielä pahvilaatikoitakin parempi ilmastoratkaisu olisi se, että pakkauksia käytettäisiin vähemmän. EU yrittääkin kehittää keinoja, jotka hillitsevät pakkailua (Yle)

Sitten on vielä hiilivuoto, mikä tarkoittaa, että jos puutuotteita ei tehdä Suomessa, metsien hakkuut ja puutuotteiden niiden valmistus siirtyvät muihin maihin. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan täsmennetä, mihin maihin metsäteollisuus siirtyisi. Voidaan myös kysyä, että jos jossakin on runsaasti halua ja potentiaalia lisätä metsien hakkuita, niin miksi metsäteollisuus ei ole jo siirtynyt sinne.

Puutuotteiden valikoimaa voidaan kehittää niin, että tuotteet varastoivat nykyisiä tuotteita suuremman osuuden hakattujen puiden hiilestä. Esimerkkejä ovat mm. tuppeen sahattu lauta, hirsitalot ja erilaiset insinööripuutuotteet. On myös mahdollista valmistaa tuotteita, joiden korvausvaikutukset ovat parempia kuin nykyisillä massatuotteilla.

Hirsimökkejä ei kuitenkaan ole mahdollista rakentaa niin paljon, että niillä olisi kovin merkittävä rooli metsätalouden hiilivelan vähentämisessä, varsikin jos mökkeihin halutaan asukkaat. Helpoin ja nopein tapa hiilivelan vähentämiseksi onkin se, että annetaan metsien kasvaa. Hiilenpoistokoneisto on jo olemassa, ja se toimii ja laajenee aivan itsestään, jopa silloinkin, kun metsänhoitaja nukkuu.

Ja sitten vastaus otsikon esittämään kysymykseen. Nykyisten talousmetsien hiilivelka on 4448 miljoonaa tonnia. Hiilidioksidiksi muutettuna se on 16312 miljoonaa tonnia, mikä on 2913 tonnia yhtä suomalaista kohti. Tällä hetkellä yksi suomalainen päästelee vuodessa noin 10 tonnia hiilidioksidia ilmakehään. Jos suomalaisten kulutustottumuksissa ja Suomen hiilinielupolitiikassa tapahtuisi niin radikaali muutos, että päästelyn sijasta suomalainen postaisikin ilmakehästä 10 tonnia hiilidioksidia vuodessa (mikä tosin ei ole näköpiirissä), hiilivelan takaisinmaksuun kuluisi aikaa 291 vuotta.

Näissä luvuissa on mukana vain tämänhetkisten talousmetsien hiilivelka. Pellot, tiet ja muut rakennetut maat ovat suurimalta osaltaan entisiä metsiä, joiden hiili on ilmakehässä maapalloa lämmittämässä. Metsien käytöstä ja maankäytön muutoksista johtuva hiilivelka on sen vuoksi paljon suurempi kuin edellä esittämäni luvut.

Tämä on sen verran murheellinen kirjoitus, että loppuun on pakko keksiä jotain positiivista. Positiivista on, että jokainen voi vaikuttaa omilla toimillaan hiilivelkaan (lopeta paperilehden tilaus, syö pitsa ravintolassa, rakenna hirrestä). Metsänomistaja voi käsitellä metsäänsä niin, että sen hiilivarasto suurenee koko ajan. Yleensä myös puuston kasvu paranee. Olennaista tässä pyrkimyksessä on olla uskomatta sitä suurta joukkoa ”asiantuntijoita”, jotka sanovat, että metsää pitää hakata, jotta se hillitsee ilmastonmuutosta.

Timo Pukkala

Älä puhu ekosysteemipalveluista

Metsätaloudessa puhutaan mm. ekosysteemipalveluista ja metsien tehtävistä. Termit heijastavat ihmiskeskeistä ajattelutapaa, jossa ajatellaan, että metsien tehtävänä on palvella ihmistä. Metsäluonnon kanssa ei kuitenkaan ole sovittu palvelujen tuottamisesta, eikä ihminen voi määrätä metsille tehtäviä.

Ihmiskeskeisen ajattelun alullepanijoita olivat mm. René Descartes ja Francis Bacon. He edistivät dualistista näkemystä, jossa ihminen ei varsinaisesti kuulu luontoon vaan on luonnon yläpuolella. Ihmisen valtuuksiin ja jopa velvollisuksiin sisältyy luonnon kontrollointi ja tarvittaessa myös riistäminen ja hävittäminen. Tosimiehet keskittyvät luonnon valjastamiseen, alistamiseen ja kesyttämiseen. Descartes ja muut vaikuttajamiehet myös yleensä ajattelivat, että mies on lähempänä jumalaa ja nainen lähempänä luontoa. Ajatus on kieltämättä mukava miehen kannalta, koska alistamisen voi luonnon lisäksi ulottaa naiseen.

Kun eurooppalaiset levittäytyivät muille mantereille, he kohtasivat kulttuureita, jotka kunnioittivat luontoa ja pyrkivät elämään sopusoinnussa sen kanssa. Näiden kulttuurien ajattelutavan mukaan kaikki luontokappaleet, jopa elottomat, ovat yhtä tärkeitä ja sielukkaita kuin ihmiset. Luonnosta piti ottaa vain se, minkä luonnolta liikeni annettavaksi, ja siitäkin käytöstä oli hyvä lepytellä luontoa.

Eurooppalaiset eivät hyväksyneet tällaista ajattelutapaa laisinkaan. Luonnonkansat olivat vääräuskoisia pakanoita, jotka piti käännyttää, tai villejä, jotka piti sivistää ymmärtämään, että ihminen on luomakunnan herra. Kun pakanat halusivat pitää kiinni elintavoistaan eivätkä olleet halukkaita työskentelemään eurooppalaisten plantaaseilla, he olivat eurooppalaisen ajattelutavan mukaan laiskimuksia, jotka tuli pakottaa ”hyödylliseen” työntekoon.

Vaikka Darwin osoitti jo kauan sitten, että ihminen on samalaisen kehityksen tulos kuin muutkin eliöt, ihmisen etuoikeuksista pidetään silti tiukasti kiinni. Ajattelutapa houkuttaa, koska se tarjoaa oikeutuksen kyseenalaisiin tekoihin. Suomen metsätaloudessa tämä on näkynyt mm. mittavana soiden ojittamisena, syväaurauksina ja hillittömänä lehtipuun raivaamisena. Maailmanlaajuisesti ajattelutavan seuraukset näkyvät mm. luontokatona, pölyttäjäkatona ja vesistöjen rehevöitymisenä.

Suomessa ihmisen toimenpiteistä on käytetty mm. nimityksiä metsänparannus ja hyvä metsänhoito. Vieläkin puhutaan sujuvasti esimerkiksi metsien hoitotarpeesta. Tasaikäinen istutuskuusikko, jonka monimuotoisuus on painettu minimiin, kuuluu Metsätilat.fi-sivustolla luokkaan ”hyvin hoidettu”. Hyvä metsäluonto ei kuitenkaan tarvitse ihmisen hoitamista eikä ihminen voi sitä parantaa.

Jos vaikkapa metsän avohakkuuta ajattelee hömötiaisen näkövinkkelistä, niin siinähän käy niin, että hömötiaiselta viedään sekä koti että ruoka. Metsänparannus ja metsänhoito ovat hömötintin kannalta metsän pilaamista, ja hakkuu on varastamista.

Kirjoituksen alussa kyseenalaistin termit ekosysteemipalvelu ja metsän tehtävät. Samaan ihmiskeskeiseen ajattelutapaan kuuluvat mm. käsitteet luonnonvarat, ympäristö ja ympäristöministeri: ihminen on keskiössä ja luonto on ihmisen ympärillä ja ihmistä varten.

Mistä siis pitäisi puhua? Ympäristön sijasta voitaisiin puhua luonnosta. Ekosysteemipalveluiden sijasta voitaisiin listata ne kaikki positiiviset vaikutukset, joita monimuotoisilla metsillä on ihmisille ja muille luontokappaleille. Toisaalta termistö ei ole muulla tavalla olennainen kuin että se heijastaa kieroutunutta ajattelua. Ajattelun vääristymät ovat juurtuneet niin syvälle, että ihmisten – minä mukaan lukien – on vaikea puhua metsistä käyttämättä ihmiskeskeistä termistöä.

Puheenpartta tärkeämpää on se, miten metsiä käsitellään. Hellävaraisempi ja luontoa kunnioittavampi käsittely tarkoittaa, että taistelu luontoa vastaan lopetetaan ja metsiä käytetään tavalla, joka on sopusoinnussa luonnon omien kehityskulkujen kanssa. Metsien käytön olisi pysyttävä kohtuudessa. Puita tulisi hakata niin, että metsäluonto häiriintyy hakkuusta mahdollisimman vähän.

Timo Pukkala

Vastuun pakoilusta on aika siirtyä vastuun kantoon

Ilmastoasioissa vastuunpakoilu alkaa toteamuksella, että Suomen osuus maailman CO2-päästöistä on niin pieni, ettei Suomen ilmastotoimilla ole juuri merkitystä. Olennaista on se, mitä tehdään Kiinassa! Vaikka väittämä onkin totta, se on silti vastuun pakoilua, jos toteamuksella perustellaan sitä, että Suomen ei tarvitsisi ponnistella CO2-päästöjen vähentämiseksi tai hiilinielujen voimistamiseksi.

Muita versioista vastuun pakoilusta ovat mm. kommentit, että Suomi on jo tehnyt riittävästi tai että Suomella on maailman kunnianhimoisimmat tavoitteet (joihin tosin ei edes yritetä päästä).

Suomi on onnistunut monen muun maan tavoin vähentämään CO2-päästöjään, mutta koska myös nielut ovat pienentyneet, suomalaisen nettovaikutus ilmastoon on säilynyt ennallaan viimeiset 30 vuotta. Suomalaisten haitallista vaikutusta ilmastoon ei siis ole onnistuttu vähentämään (HS).

Tarkkaan ottaen Suomen CO2-päästöt eivät ole pienentyneet. Fossiilisten polttoaineiden  käytön väheneminen on korvattu puun polttoa lisäämällä, mistä syntyy saman verran päästöjä kuin kivihiiltä, öljyä tai maakaasua poltettaessa. Tilastointi on kuitenkin tehty niin harhaanjohtavaksi, että puun polton CO2-päästöt eivät näy päästötilastoissa vaan nieluissa. Tilastoissa eivät sitä paitsi ole mukana lentoliikenteen päästöt. Lentoliikenteen vaikutus ilmaston lämpenemiseen on kolminkertainen CO2-päästöistä laskettuun vaikutukseen verrattuna (Yle). Mainittakoon, että biopolttoaineen sekoittaminen lentopetrooliin ei vähennä lentämisen CO2-päästöjä (Blogi).

Jokainen kiinalainen asuu niin pienessä kaupungissa, kylässä tai kotitaloudessa, että sen ilmastotoimilla ei ole mitään merkitystä maapallon mittakaavassa. Jos pienuutta käytetään perusteena vastuun välttelylle, kenenkään ei tarvitsisi tehdä mitään.

Kun lasketaan vuotuiset CO2-päästöt asukasta kohti, Kiina on aivan viime vuosina kirinyt Suomen ohi. Toisaalta suomalaisen päästöt ovat peräti kaksinkertaiset parhaaseen verrokkiin eli ruotsalaiseen verrattuna!

Muutamassa eri maassa tuotetut vuotuiset CO2-päästöt asukasta kohti vuonna 2021

Edellisen kuvan päästöt ovat eri maissa tuotettuja päästöjä. Monet maat, esimerkiksi Suomi, Ruotsi ja USA, ovat ulkoistaneet osan päästöistään toisiin maihin, eivätkä ne näy yllä olevassa kuvassa. Suomessa ja muualla kulutetaan tavaroita, joita tuotetaan Kiinassa ja joiden tuottaminen lisää Kiinan päästöjä. Jos päästöt kohdennetaan sen mukaan, missä maassa tavarat kulutetaan, päädytään alla olevaan kuvaan. Näin laskettuna kiinalaisen päästöt ovat suomalaisen päästöjä pienemmät.

Vuotuiset CO2-päästöt asukasta kohti vuonna 2021 laskettuna sen mukaan, missä tuotteet on kulutettu (lähde: Our World In Data).

Hiilidioksidi säilyy ilmakehässä vaihtelevia aikoja, jopa tuhansia vuosia. Sen vuoksi myös menneet päästöt lämmittävät nykyistä ilmastoa. Suomalaisten pitäisi periaatteessa poistaa ilmakehästä kaikki se hiilidioksidi, jonka Suomi on historian saatossa päästellyt. Tehtävä tai vastuu ei siis lopu siihen vuoteen, jona Suomi saavuttaa hiilineutraaliuden. Henkeä kohti laskettuna suomalaisen tulee poistaa ilmakehästä hiilidioksidia viisinkertainen määrä kiinalaiseen verrattuna.

Kumulatiiviset CO2-päästöt vuosijaksona 1851 – 2021. Vasemmalla fossiilisten polttoaineiden käytöstä aiheutuneet päästöt, oikealla on mukana myös maankäytön ja metsätalouden vaikutus.

Pitkästä viipymisestä seuraa myös, että tietyssä paikassa päästetyllä hiilidioksidilla on aikaa levitä muille alueille. Yksi tonni Suomen CO2-päästöjä lämmittää Etiopian ilmastoa yhtä paljon kuin tonni etiopialaisten päästöjä.

Edellisen kuvan vasen pylväikkö on laskettu fossiilipäästöistä. Oikealla ovat mukana myös metsäkadon ja maankäytön muutosten aiheuttamat päästöt (LULUCF, land use, land use change, forestry). Aikavälillä 1851–2021 LULUC selittää noin kolmanneksen kaikista päästöistä ja fossiilisten polttoaineiden käyttö kaksi kolmannesta. Ennen teollistumista ja fossiilisten polttoaineiden laajaa käyttöä suurin osa päästöistä oli LULUCF-peräisiä, mutta nykyisin valtaosa päästöistä syntyy fossiilisista polttoaineista.

Joissakin maissa, esimerkiksi Brasiliassa ja Indonesiassa, LULUCF (metsien hävitys) selittää vieläkin valtaosan päästöistä. Tästä ei kuitenkaan pitäisi syytää vastuuta yksinomaan Brasilian ja Indonesian poliitikoille. Metsää raivataan lihan, karjanrehun ja palmuöljyn tuotantoa varten, ja niitä kulutetaan paljon mm. Yhdysvalloissa ja Suomessa. Vastuullista olisi vähentää naudanlihan syöntiä, nautakarjan kasvatusta ja palmuöljyn käyttöä.

Jos asukasta kohti lasketut kertyneet CO2-päästöt kohdennetaan eri maille kulutuksen mukaan, Suomi sijoittuu maailman maiden joukossa sijalle 11, jos muutamaa hyvin pientä maata ei oteta huomioon. Kärjessä ovat Kanada ja Yhdysvallat. Ruotsi on sijalla 19. Kiina ei ole kahdenkymmenen joukossa. Euroopan maista Suomen ilmastosaldo on neljänneksi huonoin. 

Vastuuta kierretään myös toteamalla, että Suomen ilmastotavoitteiden saavuttaminen ei ole mahdollista tai ”olennaista”. Tavoitteiden saavuttamiselle ei kuitenkaan ole biologisia tai teknisiä esteitä; tavoitteisiin päästäisiin esimerkiksi vähentämällä metsien hakkuita.

Siinä mielessä tavoitteiden saavuttaminen näyttää kuitenkin mahdottomalta, että poliitikoilta puuttuu kanttia tehdä tarvittavat päätökset. Pelätään mm., että metsäteollisuus pahastuisi, tai luullaan virheellisesti, että metsien kasvu ja hiilinielu hiipuisivat. Hyvin lyhyellä tähtäyksellä metsäteollisuus tietysti kärsisi, mutta pidemmällä tähtäyksellä kävisi päin vastoin. Hakkuiden vähentäminen lisäisi kasvavan biomassan määrää eli tuotantokoneiston kokoa ja sitä kautta sekä kasvu että hiilinielu suurenisivat (blogi). Hyvin lyhyen tähtäyksen etujen tähden tehdään ratkaisuja, joista aiheutuu pitkäaikaista haittaa.

Jos hakkuita vähennettäisiin reippaasti pitkäksi ajaksi, kasvu ja hiilinielu alkaisivat kyllä lopulta hiipua, mutta vasta 100–200 vuoden kuluttua. Lyhyellä ja keskipitkällä tähtäyksellä eli vielä useiden vuosikymmenten ajan hakkuiden vähentäminen kuitenkin suurentaisi kasvua ja hiilinieluja. Ilmastoponnisteluissa olennaista on se, mitä tapahtuu lähivuosina ja vuosikymmeninä. Se, että epäolennaisen ptkiä aikajänteitä käytetään olennaisten vaikutusten mitätöintiin, on vastuun välttämistä, ymmärryksen puutetta tai tahallista sumutusta.

Tämän kirjoituksen kuvista käy ilmi, että jos ilmastonmuutos tekee joistakin Etiopian tai Kenian alueista asuinkelvottomia, syy ei ole etiopialaisissa tai kenialaisissa vaan esimerkiksi amerikkalaisissa ja suomalaisissa, joiden teollisuus ja kulutustottumukset ovat ilmastonmuutoksen aiheuttaneet. Suomalaiset ovat henkeä kohti laskettuna lämmittäneet Etiopian ilmastoa vähintään 20 kertaa enemmän kuin etiopialaiset. Jos ja kun ilmastomuutos ajaa muutamia kymmeniä miljoonia afrikkalaisia ilmastopakolaisiksi, vastuun kantoon kuuluisi se, että Amerikka ja Suomi auttaisivat näitä ihmisiä.

Timo Pukkala

Onko katkonta kriittinen kysymys?

Yleisradion A-Studiossa ja vähän muuallakin vaihdettiin mielipiteitä hakattujen runkojen katkonnan vaikutuksesta metsänomistajan saamaan kantorahatuloon. Puun myyjien pelko on, että katkonta aiheuttaa suuria taloudellisia menetyksiä metsänomistajalle, kun tukkimittaista puuta katkotaan kuitupuuksi.

Katkonnan vaikutus metsänomistajan saamaan kantorahatuloon ei varsinaisesti ole mielipidekysymys, koska vaikutus voidaan laskea tarkasti. Ongelma on siinä, että näitä analyysejä ei tehdä, eikä metsänomistaja välttämättä saa riittävästi tietoa siitä, millaisia tukkeja myydyistä puista katkotaan. Sen vuoksi asiaan liittyy paljon arvailuja ja epäluuloja.

Laskin katkonnan vaikutuksen mäntyrungoista saatavaan kantorahatuloon, kun tukin kantohinta on 70 €/m3 ja kuidun hinta 25 €/m3. Laskelmassa oletettiin, että myyjä saa kaikenkokoisista tukeista saman hinnan kuutiometriltä. Puun pituus riippui rinnankorkeusläpimitasta kuvan 1 ylimmän käyrän mukaisesti. Käytin Arvometsän Sahuri-ohjelmaa, joka optimoi katkonnan niin, että metsänomistajan saama kantorahatulo maksimoituu.

Aluksi tukkien sallitut pituudet olivat 3.1–6.1 m, 30 cm välein (eli 3.1 m, 3.4 m, 3.7 m jne.). Pienin sallittu latvaläpimitta oli kaikissa pituuksissa 15 cm. Sen jälkeen pienensin tukkien pituushaitaria niin, että vain kolmea pituutta sai tehdä: 4.9, 5.2 tai 5.5 m. Kolmannessa vaihtoehdossa oli lupa katkoa ainoastaan 5.5 m tukkeja. Lopuksi tuotin vaihtoehdon, jossa vain 5.5 m tukit olivat sallittuja ja tukkien latvaläpimitta oli 15 cm sijasta 17 cm.

Kuva 1. Puun pituuden, kuituosan, tukkiosan ja ylimmän tukin päättymiskorkeuden riippuvuus läpimitasta, kun tukkien pituusvalikoima on 3.1–6.1 m, 4.9–5.5 m tai ainoastaan 5.5 m. Pienin sallittu tukin latvaläpimitta on 15 cm, paitsi sinisessä pisteviivassa, jossa latvaläpimitta on 17 cm, ja vain 5.5 m tukkeja saa tehdä.

Kuvasta 1 käy ilmi, että pieniä puita hakattaessa rungosta katkottujen tukkien kokonaispituus pienenee voimakkaasti, jos lyhyitä tukkeja ei saa tehdä tai jos tukin latvaläpimittaa suurennetaan. Kuvassa 1 vihreän pisteviivan (tukkiosan päättymiskorkeus) ja mustan, punaisen tai sinisen viivan ero kertoo, paljonko tukkimittaista puuta katkotaan kuiduksi.

Jos rungoista sahattavien tukkien pituusvalikoima on 3.1 metristä 6.1 metriin, tappiota ei synny käytännössä lainkaan, ts. tukkimittaista puuta ei katkota kuiduksi (jos runko pätkitään optimaalisesti). Jos ainoa sallittu tukin pituus on 5.5 m, tappio voi olla enimmillään lähes 5.5 m.

Tukkien kokonaispituus pienenee myös suurilla puilla, kun sallittuja tukkimittoja on vähemmän. Suurilla puilla latvaläpimitan suurentaminen vaikuttaa kuitenkin katkottujen tukkien kokonaispituuteen enemmän kuin tukkien pituusvalikoiman laajuus.

Myös kantorahatulo hakattua kuutiometriä kohti pienenee voimakkaasti, kun luvallisia tukkimittoja on vähemmän (kuva 2). Pienennys eli metsänomistajan tappio on suurimmillaan, kun hakataan pieniä puita, joista saa maksimissaan yhden tai kaksi tukkia. Tappion riippuvuus läpimitasta ei ole kuitenkaan ole säännönmukainen. Myös latvaläpimitan suurentaminen vaikuttaa eniten, kun hakataan pieniä tukkirunkoja. Kantorahatulon menetyskään ei riipu systemaattisesti puun läpimitasta, ja yhden läpimittaluokan sisälläkin on puun pituudesta ja solakkuudesta riippuvaa vaihtelua.

Kuva 2. Kantorahatulo hakattua kuutiometriä kohti (hakatun rungon tilavuus kannosta latvahuippuun), kun tukkien sallittu pituus on 3.1–6.1 m, 4.9–5.5 m tai ainoastaan 5.5 m. Pisteviiva tarkoittaa, että pienin sallittu latvaläpimitta on 17 cm ja vain 5.5 m tukit ovat luvallisia. Puun pituus riippuu läpimitasta kuvan 1 mukaisesti.

Monesti katkontaa ohjaa ostajan tarpeisiin perustuva katkontamariisi, jossa on eri pituisten tukkien osuudet. Usein matriisi kertoo, että lyhyitä tukkeja saa tehdä, mutta vain vähän. Matriisin merkitys voi olla lähes sama kuin jos vain pari tukin pituutta olisi sallittu. Lyhyillä tukeilla voi myös olla suurempi minimiläpimitta, mikä estää lyhyiden tukkien saannin pienistä puista. Myyjän kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että lyhyitä tukkeja voitaisiin sahata nimenomaan pienistä puista.

Asioita ja tulkintoja vaikeuttaa myös se, että optimaalinen katkonta on erilainen puun ostajan ja myyjän kannalta. Ostajalle tai sahalle suuret tukit voivat olla arvokkaampia (kuutiometriä kohti) kuin pienet, mikä tarkoittaa, että erilaiset tukit kuuluvat eri hintaluokkiin. Ostajan katkonta voi johtaa järeisiin ja melko pitkiin tukkeihin, vaikka pienet tukit olisivatkin luvallisia. Vaikka puun ostaja lupaa, että rungot katkotaan optimaalisesti, se ei välttämättä tarkoita, että katkonta olisi myyjälle optimaalinen.

Vaikka katkontakysymys on kohtalaisen kimurantti, tämän kirjoituksen analyyseistä voidaan kuitenkin tehdä muutama selkeä johtopäätös. Kun hakataan vähintään kuutiometrin puita, kuten minä enimmäkseen teen, katkontaongelma on melko vähäpätöinen varsinkin, jos ajatellaan prosentuaalista tappiota. Suurin osa kantorahatulosta saadaan alimmista tukeista, jotka katkotaan tukeiksi, olipa katkontamatriisi mikä hyvänsä. Kuvassa 3 on esimerkki Tuupovaaran yläharvennusleimikosta hakatusta männystä, josta tuli viisi tukkia eikä lainkaan kuitua.

Kuva 3. Parin kuutiometrin runko katkottuna. Rungosta katkottiin viisi tukkia eikä lainkaan kuitua. Alin tukki (kuvassa oikealla) on tilavuudeltaan runsaat 0.7 m3.

Kaikilla ei kuitenkaan ole sellaista metsää, jota Tuupovaarassa kasvaa. Esimerkiksi karujen kasvupaikkojen ja pohjoisen puut eivät yleensä kasva kovin isoiksi, jolloin katkontakysymys on keskeinen. Asiantuntija-apu ja Arvometsä Oy:n Sahuri-ohjelma voivat näissä tilanteissa olla suureksi avuksi, kun myyjä vertailee ostajien tarjouksia. Vertailuja varten ostajien olisi kerrottava myyjälle tukkien sallitut pituudet, latvaläpimitat ja osuudet. Jos tukin yksikköhinta riippuu koosta, myös eri hintaluokat on kerrottava.

Vaikka metsä olisi alueella, jossa puut kasvavat isoiksi, katkontakysymys on siitä huolimatta tärkeä, jos hakataan pieniä puita. Tällaisia hakkuita ovat ensiharvennus ja alaharvennus. Näihin tilanteisiin on onneksi yksinkertainen ratkaisu: siirry metsätalouteen, jossa ei tehdä ensiharvennuksia eikä alaharvennuksia.

Jos ensiharvennuksia on ”pakko” tehdä ja järeimmät puut ovat pieniä tukkirunkoja, ensiharvennus kannattaa tehdä alaharvennuksena, ja tiettyä läpimittaa suurempien puiden hakkaamisen voi kieltää. Tasaikäismetsän myöhemmissä hakkuissa alaharvennus kannattaa vaihtaa yläharvennukseen (kuva 4). Jos katkonta arveluttaa, ensiharvennuksessa voi kieltää yli 16-senttisten puiden hakkaamisen. Myöhemmissä hakkuissa taas voi kieltää vaikkapa alle 30-senttisten runkojen hakkuun.

Kuva 4. Hammaslahden yläharvennusleimikko. Etualalla yhden metsäkuvion tukit ja takana kuidut. Hakattujen puiden keskijäreys oli noin 1 m3.

Onko katkonta siis kriittinen kysymys? Kyllä on, jos harjoittaa tasaikäismetsätaloutta, jossa tehdään ensiharvennuksia ja alaharvennuksia. Katkonta on tärkeä asia myös karuilla kasvupaikoilla ja pohjoisessa. Tappioita syntyy myös suuria puita hakattaessa, mutta suurilla puilla tappio suhteessa kantorahatuloon on pieni.

Timo Pukkala

Älä raivaa raitaa

Metsän hakkuuohjeissa neuvotaan usein, että suuret haavat kannattaa jättää hakkaamatta, koska niistä saatava kantorahatulo on pieni mutta toisaalta haavat ovat minimuotoisuuden kannalta arvokkaita puita. Haapojen jättäminen on kustannustehokasta monimuotoisuuden ylläpitoa.

Metsissä kasvaa toinenkin halpa mutta monimuotoisuudelle arvokas puulaji, nimittäin raita (latinaksi Salix caprea). Kirjallisuuden mukaan raita kasvaa 10–13 m korkeaksi puuksi. Tuupovaarassa, jossa kaikki on paremmin, pituuteen pitää lisätä muutama metri. Sopivissa olosuhteissa raita kasvattaa suoran ja oksattoman rungon. Raidan sanotaan elävän 50-vuotiaaksi, tosin 300-vuotiaita raitojakin on tavattu.

Raita on puu

Raita on kaksikotinen hyönteispölytteinen puulaji. Kaksikotisuus tarkoittaa, että emi- ja hedekukat ovat eri puissa. Metsissä on siis setä-raitoja ja täti-raitoja. Raita kukkii yleensä toukokuussa. Raidan mesi ja siitepöly ovat tärkeä ravinnonlähde kimalaisille ja muille pölyttäjille aikana, jolloin metsissä ja pientareilla ei ole vielä muita kukkivia kasveja. Jos alueella on vielä kimalaisia (Tuupovaarassa on muuten tosi paljon kimalaisia), kukkivasta raidasta kuuluu humina, joka johtuu latvuksessa pörräävistä kimalaisista. Raidan vaaliminen on hyvä ja helppo keino ehkäistä pölyttäjäkatoa.

Kukkiva setä-raita

Myös moni muu metsän laji hyötyy raidasta. Raita on ravintokasvi peräti 190 perhoslajin toukalle. Raidan mesi ja siemenet ovat lintujen ravintoa. Elävissä ja kuolleissa raidoissa elää suuri joukko jäärä- ja kääpälajeja.

Raidan kuoressa on mm. salisyyliä ja tanniinia. Salisyylistä saadaan salisyylihappoa, jota voidaan käyttää värjäykseen tai jalostaa aspiriiniksi. Tanniinia voidaan käyttää nahan parkitsemiseen, ja raidan kuorta on käytetty nahan korvikkeena. Nilakerros taas voidaan kuivattaa ja jauhaa jauhoksi, jos männystä tehty pettuleipä alkaa maistua puulta.

Raidan vitsoista voi pajupillien lisäksi tehdä punontatöitä. Puu sopii hyvin mm. huonekalujen ja koriste-esineiden raaka-aineeksi (PuuProffa). Puuaineen väri vaihtelee sopivan hillitysti, minkä vuoksi raitapuusta saa näyttäviä pintoja huonekaluihin.

Tasaikäisessä koivikossa tai männikössä raita muodostaa välikerroksen, joka elävöittää metsänäkymää. Monotonisesta monokultuurista saa eläväisen kerroksellisen metsän, kun antaa sekä raidan että kuusialikasvoksen olla rauhassa. Raidan syysväri on erilanen keltainen kuin koivulla. Ruska-asuinen raitasekametsä tarjoaa metsässä liikkujalle esteettisiä elämyksiä.

Istutuskoivikon nykyiset pääpuulajit ovat koivu, raita ja kuusi
Tämän leimikon ennakkoraivaaja, jonka muuten tunnen erittäin hyvin, jätti kaikki raidat sahaamatta

Jos sinussa asustaa pieni ennakkoraivaaja, palauta mieliisi, miltä raita näyttää taimena ja pienenä puuna. Jätä seuraavassa ennakkoraivauksessa raidat sahaamatta. Raidan raivuu on yhtä tarpeetonta ja tyhmää kuin alikasvoskuusien kaataminen.

Timo Pukkala

Kannattaako Suomessa kasvattaa sellupuuta

Männyn ja muidenkin havupuiden tilavuuskasvu on suotuisissa oloissa moninkertainen Suomeen verrattuna. Omissa tutkimuksissani on mm. selvinnyt, että:

  • Pinus patula ja Pinus kesiya -männyt tuottavat Angolassa puuta 20 m3/ha vuodessa (tutkimus 1)
  • Pinus pseudostrobus tuottaa Angolassa 35 m3/ha vuodessa (tutkimus 1)
  • Pinus radiata -mänty tyottaa Boliviassa parhaimmillaan puuta 25 m3/ha vuodessa (tutkimus 2)
  • Sambiassa Pinus kesiya -istutusten kestävä hakkuumäärä voi olla 25 m3/ha vuodessa (tutkimus 3)
  • Cupressus lustanica eli Lusitaanian sypressi voi tuottaa Etiopiassa puuta 16,6 m3/ha vuodessa (tutkimus 4)

Toisaalta Suomessa puut pysyvät elossa ja kerryttävät hiiltä pitkään. Kuollut puuaines hajoaa Suomessa hitaammin kuin lämpimissä maissa. Esimerkiksi Lapin mänty saattaa elää 500-vuotiaaksi, minkä jälkeen se voi jatkaa kelo-muotoisena hiilivarastona vielä 200–300 vuotta. Metsään kuollut suurikokoinen havupuu on parempi hiilivarasto kuin hakattu puu ja siitä tehdyt tuotteet.

Herääkin kysymys, pitäisikö Suomen metsissä keskittyä hiilen sidontaan ja tuottaa havusellu lämpimämmissä maissa? Periaatteessa kysymykseen on helppo löytää vastaus: puetaan kysymys optimointiongelman muotoon ja ratkaistaan optimointiongelma tietokoneella.

Käytännön hankaluus on, että kaikista paikoista ei ole riittävästi tietoa metsistä ja niiden kasvusta. Niinpä muotoilin ja ratkaisin hieman yksinkertaisemman ongelman. Otin Etelä-, Keski- ja Pohjois-Suomesta kustakin noin 1500 inventointikoealaa edustamaan näiden alueiden metsiä. Sen jälkeen otin Etelä-Suomen koealoista kopion niin, että suurensin koealojen lämpösummaa 200 vuorokausiasteella ja korotin kasvupaikkaluokkaa pykälällä. Nämä koealat edustavat puun kasvulle suotuisaa, Etelä-Suomen kokoista aluetta. Käytän tästä alueesta nimitystä Lämmin maa.

Sen jälkeen tein Suomelle ja Lämpimälle maalle optimointilaskelman, jossa maksimoin hiilen sidontaa sillä rajoituksella, että metsästä pitää hakata joka vuosi 95 milj. m3 ainespuuta (tukkia ja kuitua). Tämä hakkuumäärä on selvästi pienempi kuin suurin kestävä määrä, minkä vuoksi hiiltä on mahdollista sitoa puustoon ja siinä sivussa metsämaahan. Laskelma antaa vastauksen kysymykseen, missä kannattaa hakata puuta ja missä sitoa hiiltä.

Pienen alkuhaparoinnin jälkeen hakkuut keskittyivät ensin Etelä-Suomeen ja sen jälkeen Lämpimään maahan. 50 vuoden jälkeen puolet hakkuukertymästä otettiin Etelä-Suomen kokoisesta Lämpimästä maasta.

Optimaalinen hakkuiden jakaantuminen eri alueille, kun maksimoidaan hiilensidontaa sillä rajoiutksella, että vuotuinen ainespuuhakkuu on 95 miljoonaa kuutiometriä. LM = Lämmin maa, ES = Etelä-Suomi, KS = Keski-Suomi, PS = Pohjois-Suomi.

Metsän hiilivarastoa kasvatettiin aluksi muualla paitsi Etelä-Suomessa. Noin 50 vuoden jälkeen Lämpimän maan hiilivarstoa ei enää kasvatettu. Ainespuuhakkuut keskitettiin Lämpimään maahan, ja Suomen metsien tehtäväksi tuli hiilen sitominen.

Hiilivaraston kehitys Suomessa ja Lämpimässä maassa, kun vuotunen ainespuuhakkuu on 95 miljoonaa kuutiometriä. Hiilivarasto sisältää elävän puuston, kuoleen puuperäisen orgaanisen aineksen ja puutuotteet. Turpeen hiilivarasto ei ole mukana.

Monen suomalaisen on vaikea niellä tulosta, että maailman pelastamiseksi Suomen metsissä pitäisi keskittyä hiilivaraston kasvattamiseen. Nielemisvaikeuksista kärsivät uskottelevat itselleen ja muille, että jos näin tehdään, hiilinelu tyrehtyy, puut kuolevat pystyyn ja metsät muuttuvat hiilinielusta hiilen lähteeksi.

Tätäkin asiaa voidaan onneksi selvittää laskelmin. Alla olevassa kuvassa on Suomen metsien hiilivarastojen kehitys, jos metsiä ei hakata lainkaan. Varastot jatkaisivat iloista kasvuaan vielä ainakin 100 vuotta. Sen jälkeen kun elävän puuston hiilivaraston kasvunopeus alkaa hidastua, kuolleen orgaanisen aineksen (DOM) hiilivarasto suurenee vielä nopeasti.

Suomen metsien hiilivaraston kehitys ilman turvetta, jos hakkuut lopetettaisiin. DOM (dead organic material) tarkoittaa kuollutta ogaanista ainesta.

Hakkaamattomuuden suotuisa vaikutus käy vielä selvemmin ilmi alla olevasta kuvasta, johon on laskettu metsien vuotuisen hiilinielun kehitys CO2-tonneina, jos metsiä ei hakata lainkaan. Metsien  hiilinielu on viimeisten vuosien aikana pienentynyt noin 30 miljoonasta CO2-ekvivalenttitonnista noin 10 miljoonaan tonniin. Jos hakkuut lopetettaisiin, vuotuinen nielu hypähtäisi 125 miljoonaan CO2-tonniin.

Vuotuinen Suomen metsien hiilinielu, jos hakkuut lopetetaan.

Hiilinielu sama asia kuin nopeus, jolla metsän synnyttämät hiilivarastot (puusto, metsmaa, puutuotteet) kasvavat. Varastot kasvavat nopeimmin, kun ei hakata, vaikka puutuotteiden hiilivarastot silloin supistuvatkin. Hiilinielu voimistuisi vuosi vuodelta vuoteen 2050 saakka, koska lisääntyvä puustobiomassa lisää biomassan kasvua. Jos metsiä ei hakattaisi, nielu olisi vielä 100 vuoden päästäkin kymmenkertainen metsien tämänhetkiseen hiilinieluun verrattuna.

Tämän kirjoituksen laskelmat perustuvat elävän puuston hiilidynamiikan osalta tavanomaisiin kasvu– ja biomassamalleihin, ja kuolleen aineksen hiilidynamiikan osalta Yasso15-malliin. Laskelmassa käytetyt mallit eivät ota huomioon äkillisten suurtuhojen mahdollsuutta, esimerkiksi metsäpaloja. Metsäpalossa palaa lähinnä oksia ja neulasia, eli valtaosa (85 %) puiden hiilivarastosta säilyy. Hiiltyneet kuolleet puut ovat kestäviä hiilivarastoja, sillä hiilikerros suojaa puuta lahottajasieniä vastaan. Palanut metsä taimettuu nopeasti ja alkaa jälleen toimia hiilen varastoinnin ohella hiilinieluna.

Selvennyksenä mainittakoon, että kirjoituksessa ei kehoteta lopettamaan hakkuita Suomen metsissä. Kirjoituksessa ainoastaan esitetään joitakin laskennallisia tuloksia. Lukijat voivat tehdä tuloksista oikeita tai vääriä johtopäätöksiä, kukin mieltmystensä mukaan.

Timo Pukkala