East Finland Invest

Metsätalouden kestävyydestä puhuttaessa viitataan usein kuvioon, jossa on kolme palleroa. Palleroissa lukee ekologinen, taloudellinen ja sosiaalinen kestävyys, tai metsän ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset hyödyt. Sosiaalinen ei viittaa seurallisuuteen eikä vasemmalle vaan yhteiskuntaan. Taloudellinen hyöty tarkoitta useimmiten toisaalta metsänomistajan saamaa puunmyyntituloa ja toisaalta teollisuuden saamaa raakapuuta.

Näin määritelty kolmijako metsän ekologisisiin, taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin hyötyvaikutuksiin on kohtalaisen kelvoton. Metsien puuntuotanto on ilmiselvästi yhteiskunnallinen eli sosiaalinen hyöty, ja tarkkaan ottaen myös metsänomistajan taloudellinen hyöty sisältyy yhteiskunnalliseen hyötyyn. Yhteiskunnallisen hyödyn oppikirjamääritelmä puuntuotantometsille on seuraava:

Yhteiskunnallinen hyöty = Puuntuotannon yksityinen hyöty ± puuntuotannon ulkoisvaikutukset

Koska taloudellinen ja puuntuotannollinen hyöty ovat osa yhteiskunnallista hyötyä, vähemmän virheellinen versio kolmen palleron mallista on alla olevan kuvion mukainen. Muu yhteiskunnallinen hyöty tarkoittaa useimmiten metsän perinteisiä käyttömuotoja, joita ovat mm. virkistäytyminen metsissä, marjastus, sienestys ja metsästys. Ne voisi korvata sanalla monikäyttö.

Suomen metsätalous ei ole viime vuosikymmeninä ollut ekologisesti kestävää, sillä 700–800 metsälajia on uhanalaistunut metsien talouskäytön seurauksena. Luontotyypeistä on uhanalaistunut peräti 76 %. Suomessa on kyllä suojelualueita, mutta ne ovat pääosin Pohjois-Suomessa. Suojeltuihin metsiin sisällytetään myös kitumaita, jotta suojeluprosentit ja -pinta-alat saadaan näyttämään mukavilta. Etelä-Suomen luontotyyppejä ei kuitenkaan voi varjella suojelemalla Lapin kitumaita. Tietty määrä metsää pitäisi olla suojeltuna erikseen jokaisella leveysasteella ja kasvupaikkatyypillä.

Suomen metsätalous ei ole myöskään monikäytön puolesta kestävää. Avohakkuu heikentää maisema- ja virkistysarvoja, ja voimaperäinen maanmuokkaus tekee metsän kelvottomaksi kävellä varttuneemmalle ulkoilijalle. Avohakkuu myös hävittää mustikan varvuston vuosikymmeniksi.

Heikko kestävyys tarkoittaa, että taloudellista pääomaa saa kartuttaa luontopääoman kustannuksella tai niin, että mahdollisuudet metsien monikäyttöön heikkenevät. Talous on heikosti kestävää, jos luontopääoman ja taloudellisen pääoman yhteenlaskettu määrä ei vähene. Toisinaan tässä yhteydessä puhutaan myös inhimillisestä pääomasta, joka sisältää mm. infrastruktuurin, vempeleet ja tiedon. Heikossa kestävyydessä kaikki on hyvin, jos inhimillinen pääoma lisääntyy nopeammin kuin luontopääoman vähenee.

Suomen metsätaloudessa vallinnut heikko kestävyys, sillä luontopääoma on vähentynyt monimuotoisuuden heikkenemisen myötä. Metsätalous on heikentänyt metsien arvoa myös monikäytön näkökulmasta. Jos heikon kestävyyden malliin sisällytetään kolmantena kategoriana monikäyttö, päästään kestävyyden mikkihiirimalliin.

Viime aikoina on tullut selväksi, että heikko kestävyys ei riitä metsätaloudessa eikä missään muussakaan taloudenpidossa. Malli edustaa lyhytnäköistä ajattelua ja sivuuttaa tulevien sukupolvien tarpeet. Luontopääoman ja inhimillisen pääoman kokonaismäärää ei edes voi arvioida yhteismitallisesti.  

Vallitsevaksi kestävyystavoitteeksi on tullut vahva kestävyys, jonka perusperiaate on ei-kompensoitavuus. Se tarkoittaa, että taloudellista tai inhimillistä pääomaa ei saa kasvattaa luontopääoman kustannuksella. Lähtökohta on, että ekologinen kestävyys ja luontopääoma asetetaan etusijalle. Vaatimus on helppo perustella, sillä elonkehän eli biosfäärin vaaliminen on paras tae sille, että metsän taloudelliset ja muut yhteiskunnalliset hyödyt voidaan taata pitkälle tulevaisuuteen.

Puhutaan myös metsätalouden kokonaiskestävyydestä, jolla tarkoitetaan yleensä nimenomaan vahvaa kestävyyttä. Keskusteluun otetaan tässä yhteydessä mukaan ilmastonmuutos, joka on yksi metsän säätelyvaikutuksista. Muita säätelyvaikutuksia ovat mm. pohjaveden (juomaveden) tuotto, eroosion torjunta, ja metsien käyttö näkö- ja tuulensuojana. Jos juomavedestä tulee pulaa, pohjaveden tuotannosta tulee automaattisesti metsän tärkein hyötyvaikutus. Maailmanlaajuisesti myös eroosion torjunta ja hiilidioksidin poisto ilmakehästä ovat monin verroin tärkeämpiä asioita kuin metsien talouskäyttö.

Metsän hyötyvaikutusten kolmijaossa säätely jää helposti liian vähälle huomiolle. Vaikka se voitaneen sisällyttää ekologisiin ja yhteiskunnallisiin hyötyihin, palleromalli olisi selkeämpi, jos säätelylle olisi oma palleronsa alla olevan kuvan mukaisesti. Kun puhutaan metsätalouden kokonaiskestävyydestä, jossa korostetaan ilmastonäkökulmaa, neljän palleron malli on kannatettava.

Ne tahot, jotka karsastavat vahvan kestävyyden mallia, näyttävät ajattelevan, että monimuotoisuutta vaalitaan ja hiilidioksidia sidotaan lähinnä Euroopan Unionia varten, ja suomalaiset pannaan maksumiehiksi. Suomen metsien monimuotoisuudesta hyötyvät kuitenkin kaikkein eniten suomalaiset, jopa saksalaisiakin enemmän. Monimuotoiset metsät eivät ole uhka puuntuotannolle vaan pikemminkin tae puuntuotannon jatkumiselle pitkälle tulevaisuuteen. Myös ilmastonmuutosta pitää hillitä, jos Suomen metsät halutaan säilyttää terveinä ja tuottavina tuleville suomalaissukupolville.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin hieman eri muodossa Forest Issues -blogipalstalla (heinäkuussa 2021)

Investors are increasingly requiring businesses to demonstrate climate action and other sustainability initiatives. Eloquent intentions and checklists of criteria watered down over negotiating tables are no longer necessarily enough – more concrete information is now demanded, for example calculations of how much carbon has successfully been sequestered, or the area of sites protected (Serafeim).

The European Union is currently debating the so-called EU Taxonomy for Sustainable Activities. This includes a requirement for all forest holdings larger than 13 ha to present a climate analysis demonstrating management compatible with climate targets and therefore eligible for funding. One would assume that the mere existence of the calculation will not suffice: it must demonstrate that the chosen management genuinely does not further harm the climate. One can predict that demands for similar analyses measuring effects on e.g. biodiversity or forest social values will soon follow.

As we know, Finland and Sweden have been doing their utmost to dispense with the new proposals (Sweden) claiming reasons that feel bogus to the outside observer. Invoked are the increased bureaucracy, and that the EU doesn’t understand how excellent Finnish and Swedish forest management already is. If this is truly the case, one wonders what exactly is to be feared from the new analyses, even if foreigners, environmental organisations or researchers don’t seem so willing to endorse the industry’s self-proclaimed excellence.

Modern forestry software calculates much more that logging volumes and timber types, including carbon balance, carbon stocks, decaying wood, recreational significance and berry crop forecasts. Climate and sustainability reporting could be integrated into normal forest management plans without bureaucracy increasing at all.

Such calculations are neutral in the sense that they are based on scientifically verified predictive models and algorithms. The calculations contain measurement-based estimates of factors influencing forests’ effects on climate, biodiversity and recreational values. The outputs cannot be watered down by political or lobbyists’ negotiations and definitions of what is supposedly “sustainable”, “renewable” or “carbon neutral” – definitions often closer to hot air than relevant information needed by the responsible investor.

I recently published research describing a method allowing comparison of the benefits to society of different forest management choices. Such benefits are also a measure of forestry’s overall responsibility and acceptability to society. The research divided forests’ products and services into four categories: timber production, biodiversity, regulatory effects and traditional forest uses such as recreation, berry and mushroom gathering, and hunting. A fifth category was ecosystem resilience, which measures the forest’s ability to recover from disturbances. Strong resilience is a measure of how likely forest products and services can be sustained long into the future.

Regulatory effects refer to forests’ effects on e.g. climate, erosion and groundwater as well as using forests to repel winds, dust and noise. One study estimated that such regulatory effects explain as much as 65-80% of forests’ current value (Kappen). Forests’ commercial use explains only 5–20 %.

Each benefit criterion was described by three indicators that can be computed for Finnish commercial forests using models and methods published in scientific literature. For example, timber production indicators were the net present value (i.e. economic profit to forest landowner from timber sales), the saw timber yield (timber available to the sawmill industry), and the pulpwood yield (timber available to the paper industry). Ecological benefits were measured by factors limiting biodiversity, namely the volume of decaying wood, the volume of aspens, and the volume of other deciduous trees.

The results were calculated separately for the southern and northern boreal regions with a 100-year forecast for four different forest management options: rotation forestry favouring conifers (i.e. clearcuts followed by replanting), rotation forestry favouring mixed stands, continuous cover forestry (i.e. avoidance of clearcuts and using natural regeneration) and any-aged forestry, which allows combinations of even-aged and continuous cover practices (Click this for longer definition). Within their respective categories, all management types were then optimised for net present value at 1, 2 and 4 per cent interest.

The value of the indicators was calculated for 10-year intervals, and their average over 100 years. The 100-year averages were then used to calculate alternative performance indices using methods developed in the decision-making sciences. The calculations assumed that the indicators’ relative significance were either unknown or random. Additionally, the benefits from different product and services were assumed non-compensatory, i.e. that all the forests’ products and services are essential, so that a complete lack of one cannot be compensated for by a high production level in the production of one of the others.

It was not surprising, at least to this author, that rotation forestry favouring conifers did poorly by comparison with the other options (Figs. 1 & 2). The benefits of forestry to society decline the larger the required interest rate of the net present value. An especially dangerous combination is a high interest requirement combined with rotation forestry favouring conifers. High interest demand leads to short rotation times and sparse forests, which in turn leads to lower timber yields, lower carbon sequestration as well as forests of little value to multiple use or biodiversity.

The net present value at 4% interest was better in continuous cover forestry (CCF) than in rotation forestry favouring conifers (Fig 3). The volume of timber to industry was also better in in CCF (Fig. 4). CCF bettered rotation forestry also in carbon sequestration (Fig.5), in mushroom and berry harvests (Fig. 6), and in terms of the mix of tree species and trunk sizes within individual stands (Fig. 7). Using a lower discount interest would improve the ability of rotation forestry to compete, and lessens the differences between it and other forest management methods.

The results did not produce any notable surprises, as the estimates of different forest management approaches on forest products and services were much the same as for earlier research results. Some parties may nonetheless find the results worrying, with various possible reactions: (1) to work all the harder to get current Finnish forest management classified in favourable categories; (2) to continue to lobby hard against climate analyses and other neutral studies; or (3) to develop forest management in such a way as to guarantee the preservation of all forest products and services.

Timo Pukkala

This text was published earlier on the Forest Issues blog site (June 2021)

Sijoittajat edellyttävät yrityksiltä yhä useammin ilmastotoimia ja muuta vastuullisuutta. Vastuullisuuden takeeksi eivät enää välttämättä riitä ylevät aikomukset tai etujärjestöjen neuvottelemien kriteeristöjen täyttyminen. Yrityksiltä odotetaan konkreettisempaa tietoa, esimerkiksi laskelmia, joista näkyy, paljonko hiiltä on poistettu ilmakehästä tai elinympäristöjä suojeltu (Serafeim).

Euroopan unioni puuhaa parhaillaan ns. EU-taksonomiaa, jossa säädetään, että vähintään 13 hehtaarin metsätiloilla olisi oltava ns. ilmastoselvitys, jotta toiminta voitaisiin katsoa kestäväksi ja rahoituskelpoiseksi. Voisi kuvitella, että laskelman olemassaolo ei riitä, vaan laskelman on osoitettava, että metsätalous ei aiheuta ilmastohaittaa. On helppo ennustaa, että vastaavia selvityksiä, jotka liittyvät esimerkiksi monimuotoisuuteen ja metsien virkistysarvoihin, tullaan vaatimaan enenevästi.

Kuten tunnettua, Suomi ja Ruotsi haraavat kaikin voimin tämäntapaisia pyrkimyksiä vastaan (Ruotsi) vedoten syihin, jotka maallikosta vaikuttavat tekaistuilta. Vedotaan mm. byrokratiaan sekä siihen, että EU:ssa ei ymmärretä, kuinka hyvää Suomen ja Ruotsin metsätalous on. Herää kysymys, mikä näissä selvityksissä oikein pelottaa, jos metsätalous on Suomessa niin erinomaista kuin meille kerrotaan, vaikka tosin ulkomaalaiset, luontojärjestöt ja tutkijat eivät sitä ymmärräkään.

Nykyaikaiset metsäohjelmistot laskevat puuston tilavuuden ja hakkuukertymän lisäksi jo kaikenlaista muutakin, mm. hiilitaseen, hiilivaraston, lahopuun määrään, metsän ulkoiluarvon ja marjasatoennusteita. Ilmasto- ja vastuullisuusraportit voitaisiin periaatteessa tuottaa automaattisesti metsäsuunnitelmien laadinnan yhteydessä ilman että byrokratia lisääntyisi lainkaan.

Näin tehdyt laskelmat olisivat siinä mielessä neutraaleja, että ne perustuisivat tieteellisesti tarkastettuihin ennustemalleihin ja laskentamenetelmiin. Laskelmat sisältäisivät määrällisiä arvioita tunnuksista, jotka liittyvät metsätalouden ilmastovaikutuksiin, monimuotoisuuteen ja virkistysarvoihin. Laskelmia ei voisi vesittää poliitikkojen ja edunvalvojien neuvottelemilla luokituksilla ”kestävä”, ”uusiutuva”, ”hiilineutraali ”, jotka usein ovat lähempänä sanahelinää kuin vastuulliselle sijoittajalle relevanttia informaatiota.

Itse olen vastikään julkaissut tutkimuksen, jossa kuvataan menetelmä, jolla voidaan vertailla metsänkasvatusvaihtoehtojen yhteiskunnallista hyötyä. Yhteiskunnallinen hyöty kuvaa myös metsätalouden vastuullisuutta ja hyväksyttävyyttä. Tutkimuksessa metsän ekosysteemipalvelut jaettiin neljään ryhmään: puuntuotanto, monimuotoisuus, säätelyvaikutukset ja metsän perinteiset käyttömuodot, joita ovat mm. ulkoilu, marjastus, sienestys ja metsästys. Viidentenä kriteerinä oli metsäekosysteemin resilienssi, joka tarkoittaa metsän kykyä sietää häiriöitä. Hyvä resilienssi mittaa varmuutta, jolla ekosysteemipalvelut voidaan taata pitkälle tulevaisuuteen.

Säätelyvaikutukset tarkoittavat mm. metsien vaikutusta ilmastoon, eroosioon ja pohjaveteen sekä metsien käyttöä tuulen, pölyn ja melun torjuntaan. Erään arvion mukaan säätelytehtävät selittävät jopa 65–90 % maailman metsien tämänhetkisestä arvosta (Kappen). Metsien taloudellinen käyttö selittää metsien arvosta vain 5–20 %.

Kutakin kriteeriä kuvattiin kolmella indikaattorilla, jotka ovat laskettavissa suomalaisille talousmetsille tutkimuskirjallisuudessa esitettyjen mallien ja menetelmien avulla. Esimerkiksi puuntuotannon indikaattoreita olivat puuntuotannon nettonykyarvo (metsänomistajan saama taloudellinen hyöty), tukkipuukertymä (sahateollisuuden puunsaanti) ja kuitupuukertymä (selluteollisuuden puunsaanti). Ekologista hyötyä indikoivat monimuotoisuutta rajoittavat tekijät, joita olivat lahopuun, haavan ja muun lehtipuun tilavuus.

Tulokset laskettiin kahdelle alueelle, joista ensimmäinen edustaa boreaalisen havumetsävyöhykkeen eteläosia ja toinen sen pohjoisosia. Tulokset laskettiin sadan vuoden ajalle neljälle metsänhoitomenetelmälle: havupuita suosiva tasaikäismetsätalous, sekametsiä suosiva tasaikäismetsätalous, jatkuva kasvatus ja vapaan tyylin metsätalous. Laskelmissa oletettiin, että metsänomistaja maksimoi nettonykyarvoa 1, 2 tai 4 prosentin korolla.

Indikaattorien arvot laskettiin ensin 10 vuoden jaksoille ja niistä laskettiin edelleen keskiarvo 100 vuoden ajalle. Indikaattorien 100-vuotiskeskiarvoista laskettiin vaihtoehtoisia suoriutumismittareita päätöksentekotieteessä kehitettyjä menetelmiä käyttäen. Laskennassa oletettiin, että eri indikaattorien painoja ei joko tiedetä tai ne ovat satunnaisia. Lisäksi lähtökohtana oli ei-kompensoitavuus eli ajateltiin, että kaikki ekosysteemipalvelut ovat välttämättömiä eikä yhden palvelun puuttumista voi korvata hyvällä menestyksellä jonkin toisen ekosysteemipalvelun tuotannossa.

Ei ollut yllättävää, ainakaan minulle, että havupuita suosiva tasaikäismetsätalous ei menestynyt vertailussa (kuvat 1 ja 2). Metsätalouden yhteiskunnallinen hyöty oli sitä pienempi, mitä suuremmalla korolla nettonykyarvoa maksimoitiin. Erityisen vaarallinen yhdistelmä oli suuri korko ja havupuita suosiva tasaikäismetsätalous. Suuri korko johtaa lyhyisiin kiertoaikoihin ja harvapuustoisiin metsiin, mikä edelleen johtaa puuntuotannon ja hiilensidonnan vähenemiseen sekä monikäytön ja monimuotoisuuden kannalta huonoihin metsiin.

Neljällä prosentilla laskettu nettonykyarvo oli parempi jatkuvassa kasvatuksessa kuin havupuita suosivassa tasaikäismetsätaloudessa (kuva 3). Myös ainespuun tarjonta metsäteollisuudelle oli jatkuvassa kasvatuksessa suurempi (kuva 4). Jatkuva kasvatus peittosi tasaikäismetsätalouden myös mm. hiilensidonnassa (kuva 5), marja- ja sienisadoissa (kuva 6) sekä puulajin ja puiden koon vaihtelevuudessa metsäkuvioiden sisällä (kuva 7). Pienemmän koron käyttö nettonykyarvon maksimoinnissa parantaisi erityisesti tasaikäismetsätalouden suoriutumista ja pienentäisi samalla tasaikäismetsätalouden ja muiden metsänhoitomenetelmien välistä eroa.

Tuloksissa ei ollut varsinaisesti mitään yllättävää, ja arviot ekosysteemipalvelujen määristä eri metsänkasvatusmenetelmissä olivat samansuuntaisia useiden muiden tutkimusten kanssa. Joitakin tahoja tulokset saattavat silti huolestuttaa. Tuloksiin voikin reagoida muutamalla eri tavalla: (1) tekemällä entistä ponnekkaammin töitä sen eteen, että Suomen metsätalous saadaan loksahtelemaan suotuisiin luokkiin, (2) vastustamalla ankarasti ilmastoselvityksiä ja muita vastaavia puolueettomia laskelmia tai (3) kehittämällä metsien käsittelymenetelmiä niin, että kaikki metsien ekosysteemipalvelut säilyvät.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Forest Issues -blogipalstalla (kesäkuussa 2021)

Tässä kirjoiutuksessa olisi tarkoitus kertoa ns. vapaan tyylin metsätaloudesta. Se on saanut jo jonkin verran mediahuomiota (Karjalainen), mutta useimmille metsäammattilaisille termi lienee silti vieras.

Menetelmän perusidea on, että metsätaloutta ei luokitella joko tasaikäismetsätaloudeksi tai jatkuvaksi kasvatukseksi vaan metsän kulloisenkin rakenteen annetaan määrätä, kuinka metsää käsitellään. Koska mitään käsittelyä ei ole suljettu pois, optimaalisesti sovellettu vapaa tyyli tuottaa eniten niitä ekosysteemipalveluja, joita metsiltä halutaan. Kyseessä on itsestäänselvyys, eli väittämää ei kannata yrittää osoittaa vääräksi.

Koska kirjoituksen otsikoksi tuli kuitenkin valittua tuo mikä tuli, listaan tähän alkajaisiksi muutaman kuolleena syntyneen ajatuksen (jonka virallinen lyhenne on KSA):

KSA 1: Laaditaan erilliset käsittelyohjeet tasaikäsmetstaloudelle ja jatkuvalle kasvatukselle.

KSA 2: Laaditaan erilliset kasvumallit tasaikäsmetsätaloudelle ja jatkuvalle kasvatukselle.

KSA 3: Vaaditaan, että hakkuuilmoituksessa kerrotaan, onko kyseessä tasaikäismetsätalous vai jatkuva kasvatus.

KSA 4: Säädetään erilainen minimipuusto tasaikäismetsätaloudelle ja jatkuvalle kasvatukselle.

Metsäasioista perillä oleva huomaa, että useimmat listatuista ajatuksista ovat toteutuneet, vaikka niiden olisi kuulunut kuolla jo idea-asteella.

Vapaa tyyli ja kuolleet ajatukset liittyvät sikäli toisiinsa, että vapaa tyyli, joka siis on parasta metsätaloutta, on jyrkässä ristiriidassa listassa mainittujen pyrkimysten kanssa. Vapaa tyyli sallii yksi-, kaksi ja monijaksoiset metsät sekä siirtymiset rakenteesta toiseen. Mitä malleja ja ohjeita pitäisi käyttää metsissä, jotka eivät edusta tasaikäisiä metsiä eivätkä myöskään jatkuvapeitteistä metsätaloutta? Suomen metsät ovat harvemmin selvästi tasarakentesia tai selvästi erirakenteisia vaan kaikenlaista sekamelstaa siltä väliltä (ja hyvä niin).

Kun halutaan tehdä laskennallisia vertailuja metsänkasvatusvaihtoehtojen välillä ja optimoida metsän käsittelyä, tarvitaan kasvumalleja, jotka sopivat kaikenlaisiin metsiin. Kasvun ennustajana ei voi käyttää metsikön ikää tai valtapituuteen ja ikään perustuvaa boniteettia, koska nämä termit soveltuvat yksinomaan tasaikäismetsätalouteen. Lisäksi mallin tulee puiden kasvun ja elossaolon lisäksi ennustaa, minkä verran metsään syntyy luontaista taimiainesta. Hyvä uutinen on, että uudet kasvumallit vapaan tyylin metsätalouden analyysiin on juuri julkaista Forestry-nimisessä tieteellisessä lehdessä. Tutkimus sattuu olemaan toimittajan valinta Forestry-lehden kyseisen numeron kärkiartikkeliksi.

Jos metsän käsittelypäätöksille halutaan tukea ilman mutkallisia kasvusimulointeja ja vertailulaskelmia, voidaan käyttää käsittelyohjeita, jotka ilmoittavat, kuinka tiheänä puustoa on perusteltua kasvattaa ja missä tilanteessa avohakkuu on paikallaan. Toinen hyvä uutinen on, että käsittelyohjeisto vapaan tyylin metsätaloudelle on myös olemassa. Ohjeista on jo olemassa päivitetty versio, joka perustuu yllä mainituun uuteen kasvumalliin.

Vapaan tyylin metsätalouden ohjeisto koostuu kolmesta osa-ohjeesta, joista ensimmäinen kertoo, onko metsikkö taloudellisessa mielessä ”kypsä” hakattavaksi. Taloudellinen hakkuukypsyys tarkoittaa, että puuston arvokasvu ei ole riittävän hyvä suhteessa puuston ja maapohjan arvoon, eli tuotantoon sidottu pääoma tuottaa pienemmän koron kuin metsänomistaja haluaa.

Jos metsikkö on hakkuukypsä, katsotaan toisesta osaohjeesta, onko paras hakkuutapa harventaminen vai avohakkuu. Jos suositus on harvennushakkuu, kolmas osaohje kertoo, kuinka voimakkaasti puuston eri kokoluokkia tulee harventaa.

Vapaan tyylin ohjeiden käyttö johtaa siihen, että avohakkuun määrä vähenee olennaisesti nykymetsätalouteen verrattuna, ja suurin osa hakkuista on yläharvennuksia. Ohjeet eivät kuitenkaan missään vaiheessa kerro sitä, onko metsä tasaikäismetsätalouden vai jatkuvan kasvatuksen piirissä. Ohjeiden käyttö voi johtaa siihen, että järeä tasakokoinen puusto avohakataan kerran, mutta seuraavaa puusukupolvea käsitellään pitkiä aikoja toistuvin yläharvennuksin. Voi myös käydä niin, että metsää harvennetaan ensin pitkiä aikoja, mutta lopulta metsän rakenne muuttuu sellaiseksi, että avohakkuu on taloudellisessa mielessä perusteltu käsittely.

Vapaan tyylin metsätalouden hyötyvaikutus on, että joutava kiistely tasaikäismetsätalouden ja jatkuvan kasvatuksen paremmuudesta käy tarpeettomaksi, koska vapaan tyylin metsätalous ei ole näistä kumpaakaan. Vielä painavampi syy vapaan tyylin käytölle on kuitenkin se, että se maksimoi metsien ekosysteemipalvelut.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Forest Issues -blogipalstalla (toukokuussa 2021)

Viides omien metsieni jatkuvan kasvatuksen hakkuu tehtiin Tuupovaarassa lokakuussa 2022.  Hakkuukohde on aikanaan avohakattu, ja avoalalle oli istutettu mäntyä ja kuusta. Kuusta oli istutettu rehevältä näyttäneisiin kohtiin ja mäntyä karummille paikoille.

Reilun neljän hehtaarin leimikosta hakattiin 530 m³, eli runsaat 120 m³/ha. Puut osti Metsä-Karelia Oy ja hakkuun toteutti Vepsäläisen Metsäkoneyhtiö Tohmajärveltä. Koneiden puikoissa oli Vepsäläisen Jarmo.

Hakkuutapa oli yläharvennus sekä männikössä että kuusikossa. Männikössä oli lupa poistaa isojen puiden lisäksi riukuuntuvia pienilatvaisia mäntyjä. Männikössä olevaa alikasvoskuusta ei hakattu eikä ennakkoraivattu. 

Hakkuukohteen maasto on vaihtelevaa. Alueelta löytyy suppia, harjanteita ja kaltevuutta. Tästä huolimatta hakkuussa ei tullut lainkaan korjuuvaurioita eikä myöskään ajourapainaumia. Onnistumisen avaimia olivat leveät ajourat, ajourien havutus ja taitava konemies.

Korjuuvauriot ovat yksi monista myyteistä, joiden avulla ylläpidetään kielteistä mielikuvaa jatkuvasta kasvatuksesta. Itse olen myynyt toistaiseksi viisi jatkuvan kasvatuksen leimikkoa, eikä yhdessäkään leimikossa ole yhtään korjuuvauriota (jos hieman liioitellaan). Jos oikein tarkkaan etsii ja kiertelee, vaurioita löytyy, kenties yksi kappale per viisi hehtaaria.

Toinen jatkuvaan kasvatukseen liitetty myytti on korjuun kalleus, ja sen vuoksi alhainen puun hinta. Mm. Luken Kesto-hankkeessa on selvinnyt, että jatkuvan kasvatuksen hakkuu on sopivissa oloissa todella halpaa. Sopiva olosuhde tarkoittaa tilannetta, jossa metsiköstä poistetaan ainoastaan hyvin järeitä puita.

Ruotsin maatalousyliopistossa tehtiin opinnäytetyö, jossa selvisi, että yläharvennuksen korjuukustannus oli pienin (hakattua kuutiometriä kohti), kun poistettiin 15 % puuston tilavuudesta. Kustannus oli toiseksi pienin, kun poistettiin 30 %. Korjuu oli kalleinta, kun puustosta poistettiin 45 %. Tulos, jota professorikin aluksi kummasteli, johtuu siitä, että kun kertymää suurennetaan, pitää hakata pienempiä puita. Opinnäytetyöstä on kerrottu Lisa Röstlundin kirjassa ”Skogslandet : en granskning”.

Myyttiä kalliista puunkorjuusta ylläpidetään mm. puun hintatilastoilla, joista löytyvät eri puutavaralajien kantohinnat avohakkuussa, harvennuksessa ja ensiharvennuksessa. Tilaston mukaan havutukin hinta on harvennushakkuussa selvästi huonompi kuin avohakkuussa, ja tämän perusteella päätellään virheellisesti, että puun korjuu olisi jatkuvassa kasvatuksessa hintaeron verran kalliimpaa. Jotkut metsänhoitomenetelmiä vertailleet tutkijatkin ovat harhautuneet ottamaan jatkuvan kasvatuksen ja tasaikäismetsätalouden kantohintaeron hintatilastosta, vaikka käytettävissä olisi tutkimuksia ja malleja, joilla voidaan laskea tarkasti puiden hakkuuseen ja kuljetukseen kuluva koneaika eri hakkuissa.

Puun hintatilastot eivät kerro hakattujen puiden järeyttä, joka on jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksessa suurempi kuin jos sama metsikkö avohakattaisiin. Tilastojen hinnat ilmentävät tasaikäismetsätalouden harvennushakkuita, jotka ovat yleensä alaharvennuksia, joissa poistetaan pieniä puita.

Tilastot pitää kyseenalaistaa myös siksi, että ne eivät osoita metsänomistajien puusta saamia hintoja. Monissa leimikoissa on mukana sekä harvennuksia että avohakkuita, jolloin metsänomistajan puusta saama hinta on molemmissa sama. Ensiharvennuksessakin metsänomistaja saa puusta saman hinnan kuin avohakkuussa, jos samassa leimikossa on sekä ensiharvennusta että avohakkuuta.

Puun hintatilastoissa olevat hinnat perustuvat puunostajien ilmoituksiin. Tilastot edustanevatkin lähinnä ostajien hinnoittelukäytäntöjä, joihin vaikuttaa mm. hakattujen puiden tavanomainen järeys eri hakkuutavoissa. Lisäksi tilastohintoihin vaikuttanee se, kuinka oikeita tai harhaisia käsityksiä puun ostajilla on eri hakkuutapojen korjuukustannuksista, sekä se, millaisia hakkuutapoja puun ostajat haluavat suosia tai sorsia.

Viidennen JK-leimikkoni metsiä on hoidettu ”hyvin” eli kaikki lehtipuu on raivattu huolellisesti pois. Huolellisen hoidon seurauksena kuusikot ovat sammaloituneet, eikä niissä ole lainkaan taimia. Monimuotoisuus on onnistuttu painamaan minimiin; metsissä on tällä hetkellä ainoastaan kahta kasvilajia: kuusta ja seinäsammalta.

Monimuotoisuudesta ja luontokadosta kertoo hieman suuremmassa mittakaavassa David Attenborough’n dokumenttielokuva A life on our planet. Attenborough mainitsee ääriesimerkkinä luonnon köyhdyttämisestä sen, kun Borneolla kaadetaan sademetsää ja tilalle istutetaan öljypalmuviljelmä. Attenborough kertoo, että jos monimuotoisuuskato jatkuu nykyistä vauhtia, maapallosta tulee lopulta paikka, jossa ihminen ei voi asua. Attenborough’n mukaan monimuotoisuudesta ei tarvitse huolehtia luonnon vuoksi. Siitä pitää huolehtia ihmisten vuoksi.

Omassa kuusikossa kävellessäni tuli mieleeni, että eipä jää Suomen metsänhoito kauaksi jälkeen Indonesian öljypalmuviljelmistä. Suomen metsien monimuotoisuutta on vähennetty määrätietoisesti useiden vuosikymmenten ajan avohakkuulla, kuusen istuttamisella ja ahkeralla taimikonhoidolla. Tätä touhua, josta ammattipiireissä käytetään nimitystä hyvä metsänhoito, tuetaan valtion budjetista veronmaksajien rahoilla.

Minun hyvin hoidettu istutuskuusikkoni on edelleen monimuotoisuudeltaan umpisurkea, vaikka siinä on tehty jatkuvan kasvatukseen hakkuu. Herääkin kysymys, olisiko sittenkin ollut viisasta avohakata metsä. Ajatus olisi monimuotoisuuden kannalta jopa harkinnan arvoinen, jos alueen annettaisiin taimettua pioneeripuulajeille.

Avohakkuu ei olisi hyvä ajatus, jos meneteltäisiin kuten Suomessa on viime vuosikymmenet menetelty eli avoalalle istutettaisiin kuusta ja luontainen lehtipuu raivattaisiin pois. Kuusi ei ole pioneeripuulaji, ja sen istuttaminen avoalalle on luonnondynamiikan vastaista. Kuusen istuttaminen ei tuota sellaisia elinympäristöjä, joita luonnondynamiikassa syntyisi.

Toisaalta jatkuvan kasvatuksen hakkuiden kauttakin monimuotoisuutta saadaan hiljalleen kohennettua. Sitä paitsi peitteisyyden ja kookkaan puuston säilyttäminen voi olla monimuotoisuuden kannalta arvokkaampaa kuin avohakkuu ja lehtipuuvaltaisen sekametsän perustaminen. Vaikka sammaloituneen kuusikon taimettuminen on heikkoa, ajan kanssa ajourille ja muihin aukkopaikkoihin kuitenkin syntyy taimiainesta. Kun metsikön valoisuutta lisätään riittävästi, urille ja aukkoihin uudistuu myös lehtipuuta.

Varttunut tasaikäinen järeä kuusikko on kenties kaikkein epäkiitollisin kohde jatkuvapeitteisen metsätalouden aloittamiselle. Metsiköstä puuttuu usein alikasvos ja luontainen uudistuminen voi harventamisen jälkeenkin olla hidasta. Monimuotoisuuskaan ei parane käden käänteessä. Järeän kuusikon avohakkuu ja viljely voi olla taloudellisesti kannattavampaa kuin jatkuvan kasvatuksen yläharvennus, varsinkin jos jatkuvassa kasvatuksessa metsä jätetään runsaspuustoiseksi.

Nyrkkisääntö on, että jos metsikössä on kuiturunkoja 5 m²/ha (pohjapinta-ala) tai enemmän, yläharvennus on avohakkuuta kannattavampaa. Muussa tapauksessa avohakkuu ja viljely on taloudellisesti perusteltu menettely. Tätä ei pidä tulkita osoitukseksi siitä, että tasaikäismetsätalous olisi kuusen kasvupaikoilla jatkuvaa kasvatusta kannattavampaa. Kannattavuuslaskelman tulos tarkoittaa ainoastaan, että järeässä tasaikäisessä kuusikossa voi olla perusteltua tehdä vielä yksi avohakkuu, minkä jälkeen kannattaa siirtyä jatkuvapeitteiseen metsätalouteen.

Toisaalta kannattavuuserot ovat pieniä, ts. varttuneen kuusikon käsittely toistuvin yläharvennuksin on melkein yhtä kannattavaa kuin avohakkuu. Omista leimikoistani tiedän, että puun korjuu on jatkuvassa kasvatuksessa halpaa eikä korjuuvaurioita tai ajourapainaumia synny. Metsän saa palautettua monilajiseksi kerrolliseksi metsäksi ilman avohakkuuta ja avohakkuun aiheuttamia haittoja. Omissa kuusikoissani vaaka on kallistunut jatkuvapeitteisen metsätalouden puolelle.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Arvometsän blogipalstalla (kesäkuussa 2023)

Neljäs jatkuvan kasvatuksen leimikkoni hakattiin syksyllä 2021 Joensuun Tuupovaarassa. Hakkuun organisoi Metsä-Karelia Oy, hakkuukoneen puikoissa oli Tero Kuivalainen ja ajokonetta kuljetti Harri Ihanus. Tärkein hakkuuohje minun puoleltani oli kartta, josta näkyi, mitä hakkuutapaa missäkin metsikössä käytetään. Hakkuutavat olivat: istutuskoivikon alaharvennus, istutusmännikön laatuharvennus, istutuskuusikon yläharvennus ja luontaisesti syntyneen mäntyvaltaisen metsän yläharvennus.

Muissa metsiköissä kuin istutuskuusikoissa oli kuusialikasvosta. Alikasvosta tuli säästää mutta ei hinnalla millä hyvänsä. Ei nimittäin ole vakavaa, jos osa tiheästä kuusialikasvoksesta tuhoutuu hakkuussa. Koivua tuli jättää kasvamaan mahdollisimman paljon havupuuvaltaisilla kuvioilla ja sekametsärakennetta tuli suosia. Joillakin kuvioilla tein pientä mallileimausta, joissa nauhoitin jääviä puita tietyllä värillä ja poistettavia puita toisella värillä. Lisäksi nauhoitin joitakin säästöpuuryhmiä.

Leimikon erityispiirre olivat Luken tutkimuskoealat, joiden avulla selvitetään mm. jatkuvan kasvatuksen hakkuun ajanmenekkiä ja jäävälle puustolle aiheutuvia vaurioita. Näitä koealoja oli leimikon kahdessa metsikössä. Koealat 1–6 olivat järeässä mäntyvaltaisessa sekametsässä, jossa oli vaihtelevan kokoista kuusialikasvosta. Koealat 7–8 olivat luonaisesti syntyneessä männikössä, jossa oli kuusialikasvos.

Koealojen hakkuu videoitiin, ja videotallenteesta selvitetään, kuinka paljon minkäkin puun hakkuuseen kului aikaa ja miten hakkuukoneen ajankäyttö jakaantui eri työvaiheisiin (koneen siirtyminen, kaatolaitteen siirtely, kaato, rungon karsinta ja katkonta). Koealoja on mitattu myös muissa leimikoissa, ja mittaukset jatkuvat edelleen. Koealoilta saadaan arvokasta aineistoa jatkuvan kasvatuksen hakkuutapojen kehittämiseksi, korjuukustannusmallien laatimiseksi ja korjuuvaurioiden ennustamiseksi.

Tulokset julkaistaan aikanaan tutkimusjulkaisuina. Seuraavassa taulukossa on joitakin alustavia tuloksia minun leimikkoni tutkimuskoealoista:

Tulokset auttavat kumoamaan ainakin sen myytin, että jatkuvassa kasvatuksessa puun korjuu olisi kallista. Hakkuukoneen tuntituotos oli 40 m³ tunnissa. Ajokoneen tuntituotos on yleensä hakkuukoneen tuotosta suurempi. Päätelmäksi tulee, että tämän leimikon tutkimuskoealoilla puun korjuu ei ollut sen kalliimpaa kuin avohakkuussa, paremminkin päin vastoin. Kaikki leimikot tosin eivät ole samanlaisia. Korjuukustannuksen määrää pitkälle se, kuinka järeitä puita poistetaan.

Avain hakkuun tuottavuuteen, alhaiseen korjuukustannukseen, suureen tukin osuuteen ja hyvään hakkuutuloon on se, että puiden annetaan kasvaa suuriksi ja metsä pidetään runsaspuustoisena. Puut jatkavat hyvää kasvuaan vielä kauan sen jälkeen, kun metsänhoito-ohjeiden uudistamislämpitat on saavutettu. Männyt ja kuuset voivat ainakin Tuupovaarassa saavuttaa helposti 2 m³ runkotilavuuden, 30 m pituuden ja 40–50 cm rinnankorkeusläpimitan. Tässä leimikossa suurin mänty oli rinnankorkeudelta 77 cm paksu ja tilavuudeltaan 5 m³. Koska puu näytti hyvävoimaiselta ja terveeltä, jätin sen kasvamaan velä vähän isommaksi. Jatkuvan kasvatuksen metsässä suuret puut ovat melko harvassa, jolloin niiden kasvattaminen on myös taloudellisesti mielekästä, varsinkin nykyisinä matalan koron aikoina. Pienissä puissa on kiinni vähän pääomaa, joten niiden hitaampi kasvu isojen puiden varjossa ei ole taloudellisessa mielessä ongelma. Hidas kasvu nuorella iällä johtaa suureen puuaineen tiheyteen ja sahatavaran lujuteen, mikä voi tulevaisuudessa osoittautua myyntivaltiksi. Nopeakasvuinen istutuspuu voi nimittäin olla niin höttöistä, ettei siitä saa rakennuspuuksi kelpaavaa saharavaraa (höttö).

Koealojen katselu osoittaa vääräksi myös käsityksen, että jatkuvassa kasvatuksessa metsän pitää olla harvaa, jotta uudistumista tapahtuu. Koeaoilla 1–6 metsikön pohjapinta-ala oli 40 m²/ha ja tilavuus 500 m³/ha. Silti metsään oli syntynyt runsaasti nuorennosta, joka kasvoi ja voi hyvin.

Metsä tuottaa puun ohella myös monia muita hyötyjä, esimerkiksi hiilensidontaa, monikäyttöarvoja ja elinympäristöjä. Toistaiseksi metsistä on voinut saada taloudellista hyötyä lähinnä vain puuta myymällä. Koska puuntuotannon aiheuttamista haitoista vesistöille, monimuotoisuudelle ja ulkoiluarvoille ei ole tarvinnut maksaa korvauksia, puuta on voitu tuottaa muiden hyötyjen kustannuksella. Puuntuotannon ja metsätalouden seurauksena on syntynyt monimuotoisuusvelkaa, monikäyttövelkaa ja vesistöhaittaa. Koska niitä ei ole tarvinnut laskea kustannuksiksi, puuntuotannon hyödyllisyydestä ja kannattavuudesta on syntynyt liian optimistinen käsitys.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa sillä tavoin, että korvausjärjestelmiä kehitellään vähitellen myös muille metsän tuottamille hyödyille. Pisimmällä ollaan metsien hiilensidonnan korvaamisessa. Metsien hiilensidonta on jo nyt arvokkaampaa kuin puun tuottaminen, mutta metsänomistajan kannalta ongelmana on korvausjärjestelmien keskeneräisyys. Metsänomistaja voi saada korvausta vain sellaisesta lisäisestä hiilensidonnasta, jota ei ole jo sisällytetty valtion hiilibudjettiin. Tällaiseen hiilensidontaan päästään, kun metsien hiilivarastoa kasvatetaan yli sen tason, jonka tavanomainen metsätalous tuottaa.

Viime aikoina on ruvettu puhumaan myös ekologisista kompensaatioista. Ekologiset kompensaatiot merkitsisivät, että luonnon monimuotoisuutta saisi vähentää vain sillä ehdolla, että monimuotoisuutta samalla edistetään jossakin muualla. Kun arvioidaan metsän kelvollisuutta ekologisiin kompensaatiohin, huomiota tullaan luultavasti kiinnittämään tiettyihin metsän rakennepiirteisiin, esimerkiksi lahopuun, suurten puiden ja lehtipuuston määrän ja monipuoliseen puulajikoostumukseen. Kaukaa viisas metsänomistaja käsitteleekin metsäänsä niin, että nämä rakennepiirteet säilyvät (HS).

Tutkijapiireissä kehitellään myös käsitettä luonnontuottometsä, joka on yksi mahdollinen korvausmekanismi metsätaloudelle, joka vaalii ympäristöarvoja ja edistää luonnonläheistä metsänhoitoa (luonnontuottometsä).

Tässä neljännessä jatkuvan kasvatuksen leimikossani hakkuutapoihin vaikuttivat taloudellisten seikkojen lisäksi ei-puuntuotannolliset seikat eli hiilensidonta, monimuotoisuuden vaaliminen ja metsän virkistysarvojen säilyttäminen. Näiden metsän tuottaminen hyötyvaikutusten edistäminen avaa todennäköisesti uusia mahdollisuuksia hyödyntää metsää taloudellisen hyödyn tavoittelussa. Ja vaikka taloudellista hyötyä ei tulisikaan, metsänomistajana voin kokea toimineeni vastuullisesti eli niin, että toimintani ei aiheuta kovin suurta haittaa ympäristölle, ilmastolle, vesistöille tai virkistyskäyttäjälle.

Lisää kuvia leimikosta löytyy osoittesta https://e-fi.blog/home/tuupovaaran-poikain-jk-hakkuu/

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Arvometsän blogipalstalla (helmikuussa 2022).

Kolmas jatkuvan kasvatuksen leimikkoni hakattiin Joensuun Uimaharjussa kesällä 2020. Puut osti Stora Enso ja hakkuusta vastasi Joen Metsä Oy. Tärkeimmät puutavaralajit olivat mäntypylväs, mäntytukki ja mäntykuitu. Pylväät olivat 8–12-metrisiä, ja niitä tehtiin solakoista lisävaltapuista.  Ne käytiin leimaamassa ennen hakkuun aloitusta.

Hakkuuohjeet olivat lyhyesti ja yksinkertaisesti: yläharvenna reippaasti; älä poista lainkaan kuiturunkoja. Pylväät tekivät jäävien puiden valinnan hieman tavanomaista haastavammaki, sillä osa pylväispuista olisi normaalitapauksessa jätetty kasvamaan.

Tein pariin kohtaan pienen mallileimauksen, joissa nauhoitin ne tukkiungot, joita ei pidä poistaa. Sen lisäksi nauhoitin säästöpuut sekä sinne tänne puita, jotka halusin poistaa. Jälleen kerran hakkuukoneen kuljettajat olivat heti juonessa mukana. Kuljettajilla on ilmeisen hyvä käsitys siitä, millaisista puista omistaja saa tuloa, millaiset puut lisäävät nopeasti arvoaan ja millaisten puiden poisto tuottaa hitaasti hakkuukertymää ja on sen vuoksi kallista.

Hakkuita pohtivan kannataa palauttaa mieleensä jatkuvan kasvatuksen olemassaolo, idea ja saksankielinen nimi. Jatkuva kasvatus on saksaksi Dauerwald, jonka on suomeksi käännettynä  kestometsätalous. Nimi paljastaa menetelmän päätarkoituksen eli sen, että metsä tuottaa keskeytyksettä erilaisia ekosysteemipalveluja, esimerkiksi puuta, maisema-arvoja ja elinympäristöjä. Metsän rakenne ja hakkuutapa ovat sivuseikkoja ja ne voivat vaihdella laajasti tilanteen mukaan.

Näinä aikoina hiilidioksidin poisto ilmakehästä on yksi tärkeimpiä metsän ekosysteemipalveluita. Kriittinen aika, jona ilmastonmuutos ja ilman hiilidioksidipitoisuuden nosu pitäisi saada pysähtymään, on varsin lyhyt, kenties ainoastaan 15 vuotta. Alla olevasta kuvasta selviää, että jos metsässä tekee avohakkuun, puolet metsän hiilivarastosta vapautuu ilmakehään seuraavan 15 vuoden aikana. Metsä on muuttunut hiilinielusta hiilen lähteeksi. Myöhemmin uusi puusukupolvi rupeaa tietenkin sitomaan jälleen hiiltä, kun kasvavan biomassan määrä. Tästä tulevaisuuden hiilensidonnasta ei kuitenkaan ole juuri hyötyä tämänhetkisen ilmasto-ongelman ratkaisemisessa. Tätä taustaa vasten itse kukin voi pohdistella, kuinka vastuullista metsätaloutta avohakkuu edustaa nyt ja lähivuosina. Yläharvennuskin heikentää hiilinielua, mutta sen vaikutus on huomattavasti pienempi ja lyhytkestoisempi kuin avohakkuussa.

Yksi metsien ekosysteemipalveluista on elinympäristöjen ylläpito. Suuri osa uhanalaisista metsälajeista tarvitsee seviytyäkseen järeää lahopuuta, jonka on oltava määrättyä puulajia ja tietyssä lahoamisen vaiheessa. Koska kaikki lahopuusta riippuvat eliölajit eivät ole vikkeliä vaihtamaan paikkaa, eri lahoamisvaiheiden kuollutta puuta pitäisi olla tarjolla samassa metsässä jatkuvasti. Metsässä tulisi olla koko ajan järeää puustoa, ja näitä puita pitäisi kaatua kuolleena maahan melko tasaiseen tahtiin. Alla olevasta kuvasta näkyy, että maapuu viipyy lahoasteluokissa 2, 3 ja 4 vain lyhehkön ajan, minkä vuoksi lajien säilyminen edellyttää, että lahopuuluokkiin tulee täydennystä muutaman vuoden välein.

Jos pohjoisen Suomen metsän avohakkaa, uudelta sukupolven puilta kestää 150 vuotta saavuttaa järeä koko. Sen jälkeen kuluu toiset 150 vuotta siiten, että järeitä puita alkaa kuolla. Kuoleman jälkeen menee vielä 50 vuotta lahoasteen 5 saavuttamiseen. Avohakkuun jälkeen kestää siis 350 vuotta, ennen kuin metsikkö alkaa tuottaa uudelleen järeää lahoasteen 5 puuta.

Elinympäristöjen säilymisen edistämiseksi on kehitetty sertifikaatteja, jotka edellyttävät säästöpuiden jättämistä avohakkuualoille. Kun otetaan huomioon, että säästöpuuryhmien tulisi taata uuden järeän lahopuun tuotto tasaiseen tahtiin niin kauan, että uuden puusukupolven puut kasvavat suuriksi ja alkavat kuolla, tulee selväksi, että nykyisten sertifiointikriteeristöjen edellyttämät säästöpuumäärät ovat täysin riittämättömiä.

Metsä tuottaa ihmislle myös monia virkistys- ja monikäyttöhyötyjä. Vaikka niiden arvoa ei voikaan mitata rahassa, ne ovat silti arvokkaita, sillä ne lisäävät ihmisten hyvivointia, kenties joskus jopa enemmän kuin puunmyyntitulot. Ihmiset haluavat erityisesti, että heidän virkystysmetsiään ei käsiteltäisi kovakouraisesti (Yle). 

Kun suomalaisessa metsäkeskustelussa vertaillaan eri metsänkasvatusmenetelmiä, keskustelu pyörii usein liiaksi puuntuotannon ympärillä. Metsäalan vallitseva ajattelutapa näyttää olevan, että pienikin lisäys puuntuotannossa oikeuttaa metsänhoitotavan, joka heikentää metsälajien elinympäristöjä, pilaa virkistysmetsiä ja pienentää metsän hiilivarastoja. Suomalaisten valtaosa ei kuitenkaan ajattele näin. Tuoreessa Suomen Kuvalehden teettämässä selvityksessä selvisi mm. että:

• 80 % on sitä mieltä, että puuntuotanto ei ole Suomen metsien tärkein ekosysteemiplvelu
• 66 % on sitä mieltä, että metsien suojelu kuuluu kolmen tärkeimmän ekosysteemipalvelun joukkoon
• Nuoret suomalaiset ajattelevat, että metsien suojelu on monta kertaa tärkeämpää kuin puuntuotanto
• Alle 10 % nuorista suomalaisista ajattelee, että puuntuotanto on metsien tärkein ekosysteemipalvelu
• 20 % suomalaisista suhtautuu myönteisesti avohakkuisiin

Kuten tunnettua, avohakkuu on turmiollista patsi metsälajien elinympäristöille, myös ihmislajin virkistysympäristöille. Hyvä uutinen on, että avohakkuulle on vaihtehtoja. Vielä parempi uutinen on, että nämä vaihtoehtoismenetelmät ovat usein metsänomistajalle kannattavampia kuin avohakkuu, maanmuokkaus ja istutus.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Arvimetsän blogipalstalla (heinäkuussa 2021)

Myytti 1: Jatkuvassa kasvatuksessa puun korjuu on olennaisesti kalliimpaa kuin tasaikäismetsätaloudessa

Myytti 2: Jatkuvassa kasvatuksessa puusta saatava hinta on olennaisesti pienempi kuin tasaikäismetsätaloudessa

Myytti 3: Suurten puiden hakkuu tuhoaa alikasvoksen, varsinkin pakkasella

Toinen jatkuvan kasvatuksen leimikkoni hakattiin tammikuussa 2019. Maassa oli lunta, ja pakkasta oli joinakin päivinä 25 astetta. Palsta sijaitsee Joensuun Hammaslahdessa. Suurin osa leimikosta oli lehtomaisen kankaan kuusivaltaista metsää, mutta joukossa oli myös suota. Suometsiköissä oli kuusialikasvosta, ja mänty oli vallitsevan jakson pääpuulaji. Mäntyjen lisäksi vallitsevassa puujaksossa oli harvakseltaan järeitä kuusia.

Hakkuun organisoi Metsä-Karelia Oy, joka osti puut minulta ja myi ne edelleen sahoille ja sellufirmoille. Hakkuun toteutti Vepsäläisen Metsäkoneyhtiö. Hakkuuohjeet olivat:

• Tee leveät ajourat ja havuta ne
• Poista järeät kuuset (0.8–1.3 m³) ja yläharvenna suokuvioiden mäntyjaksoa
• Yläharvenna pienempää tukkipuustoa
• Älä poista kuiturunkoja
• Jätä kaikki männyt ja koivut hakkaamatta kuusivaltaisilla kuvioilla
• Jäävän puuston ei tarvitse olla tasainen: jätä pienemmän puuston ryhmät hakkaamatta; suurten puiden ryhmät voit poistaa kokonaan

Ohjeiden lisäksi tein pari pientä mallileimausta, joissa nauhoitin puut, jotka tulee poistaa. Toisella värillä nauhoitin puita, jotka tulisi jättää kasvamaan. Kiertelin metsikkökuvioita tunnin verran hakkuukoneen kuljettajan kanssa käyden läpi hakkuun periaatteita. Myöhemmät palstalla käynnit olivat hakkuujäljen ja komeiden tukkikasojen ihastelua. Tukkikasojen vieressä oli pieniä kuitupuunyssäköitä.

Hakkuukertymä oli useimmilla kuvioilla reippaasti yli 100 m³/ha ja tukkiosuus oli suuri, varsinkin kivennäismaiden kuusivaltaisilla kuvioilla (kuvat 1–2). Vaikka tukin hinta olisi pienempi kuin avohakkuussa, myydyn kuutiometrin keskihinta voi silti olla yläharvennuksessa parempi. Alla oleva kuvitteellinen esimerkki havainnollistaa asiaa (hinnat €/m³):

Jos otetaan huomioon puun huono hinta ensiharvennuksessa ja varttuneen metsän alaharvennuksessa, käy helposti niin, että jatkuvassa kasvatuksessa myydyn puukuutiometrin hinta on keskimäärin parempi. Jotkut ajattelun sivuuttavat henkilöt tosin kiistävät tämän vetoamalla hintatilastoihin, joissa tukin hinta on kasvatushakkuussa jopa 10 €/m³ pienempi kuin päätehakkuussa. Hintatilastot kuitenkin heijastavat tilannetta tasaikäismetsätaloudessa. Tilastojen ongelma on, että myydyn puun järeys eri hakkuutavoissa ei käy niistä ilmi. Jatkuvassa kasvatuksessa poistettavat puut ovat huomattavasti järeämpiä kuin alaharvennuksessa, minkä vuoksi niistä maksetaan paremmin.

Hakkuutapoja mietittäessä tukin hintaa olennaisempi asia on tukin osuus myydystä puusta. Tosin vieläkin olennaisempaa olisi pohtia, kuinka nopeasti ja kuinka paljon metsä antaa seuraavan kerran hakkuutuloa. Ei myöskään kannata unohtaa, että avohakkuuta seuraa joukko pakollisia kustannuksia. Maisema- ja luontoarvot ovat myös useimmille tärkeitä.

Yläharvennuksessa päästään suurempaan tukkiosuuteen kuin avohakkuussa, koska pienimmät puut jätetään hakkaamatta. Tukin osuus riippuu myös siitä, missä määrin ostajan intresseissä on maksimoida tukkisaantoa. Tässä mielessä saha on varteenotettava ostajavaihtoehto, vaikka sen tarjoama hinta tukista olisi pienempi kuin kilpailijoilla.

Se, kuinka vahvasti tukin osuus riippuu esim. latvaläpimitasta ja tukkien tavoitellusta pituusjakaumasta, on kytköksissä tukkirunkojen järeyteen: mitä isompia hakattavat tukkirungot ovat, sitä vähemmän tukkiosuutta voi pienentää tukkien pituuksilla ja latvaläpimitoilla kikkailemalla. Jatkuvassa kasvatuksessa metsikön suurimmat puut kasvavat harvassa, minkä vuoksi niiden arvokasvu suhteessa puiden arvoon on parempi kuin samankokoisilla puilla tasaikäismetsässä. Jatkuvan kasvatuksen puu saavuttaa taloudellisen hakkuukypsyyden suuremmalla läpimitalla kuin tasaikäismetsässä.

Jatkuvassa kasvatuksessa myyntipuut kannattaa siis kasvattaa isommiksi, mikä suurentaa tukkiosuutta sekä suoraan että epäsuorasti vähentämällä kikkailun vaikutusta. Isojen puiden kasvattelu tietenkin hidastaa pienemmän puuston kasvua. Puun laadun kannalta tämä on pelkästään hyvä asia, koska puusta tulee ohutlustoista. Taloudellisessa mielessä pienten puiden hidas kasvu ei ole ongelma, koska pienissä puissa on kiinni vähän pääomaa. Hitaasta kasvusta huolimatta tuotantoon sidottu pääoma tuottaa pienissä puissa riittävästi.

Hakattavien tukkien pituuksien, latvaläpimittojen ja muiden laatuvaatimusten vaikutus tukkisaantoon ja hakkuutuloon on asia, jota myyjän on hankala hahmottaa. Tästä hankaluudesta pääsisi eroon sillä, että kilpailijat tarjoaisivat leimikosta yhden ainoan kuutiometrin hinnan. Silloin myyjälle olisi samantekevää, kuinka ostaja jakaa hakatut kuutiometrit eri puutavaralajeiksi.

Yläharvennuksessa puuta kertyy joutuisasti, koska hakataan järeitä puita ja kaikki pienet puut jätetään hakkaamatta (kuva 3). Varsinkin hakkuukoneen tuntituotos riippuu voimakkaasti hakattujen runkojen koosta. Hakkuutapa on rungon kokoon verrattuna vähäpätöinen tekijä (kuva 4).

Ajokoneen tuottavuus riippuu lähikuljetusmatkan ja maaston lisäksi siitä, kuinka paljon metsässä on poisajettavaa puuta yhtä ajourametriä kohti. Tässä suhteessa avohakkuu peittoaa yläharvennuksen. Poistettavien runkojen koon vaikutus hakkuun kokonaiskustannukseen (hakkuu + lähikuljetus) on kuitenkin edelleen selvä (kuva 5). Kuvasta 5 käy ilmi tunnettu tosiasia, että tasaikäismetsän ensiharvennus on kallista, varttuneen metsän alaharvennus selvästi halvempaa, ja avohakkuu vieläkin halvempaa. Jatkuvan kasvatuksen yläharvennus on varttuneen metsän alaharvennuksen ja avohakkuun välissä.

Kun lasketaan kertymällä painotettu keskiarvo tasaikäismetsätalouden eri hakkuiden kustannuksista, saadaan tulokseksi, yllätys ylläts, että jatkuvan kasvatuksen hakkuu onkin keskimäärin halvempaa (kuva 6). Vertailun tulos on tietenkin tapauskohtainen, joten diplomaattisempi päätelmä on, että korjuukustannuksissa ei ole suurta eroa, kun vertailuun sisällytetään tasaikäismetsätalouden kaikki hakkuut.

Nyt olen osoittanut, että myytit 1 ja 2 tosiaankin ovat myyttejä, ainakin tässä leimikossa. Entäpä sitten kuusialikasvoksen tuhoutuminen, kun sen päältä poistetaan runsaasti järeää puustoa talvipakkasella? Kuva 7 osoittaa, että näin ei käynyt, kiitos taitavan konemiehen, vaikka pakkasta oli enemmän kuin jääpallossa katsojia.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Arvometsän blogipalstalla (marraskuussa 2020).

Kun jatkuva kasvatus tuli luvalliseksi vuoden 2014 lakiuudistuksessa, minäkin innostuin metsien hankkimisesta. Laiskalle sopii nimittäin oikein hyvin sellainen metsätalous, jossa kaikki avohakkuun jälkeinen vaiva jää pois.

Ensimmäinen jatkuvan kasvatuksen hakkuuni oli kuivahkon kankaan männikön harvennus vuoden 2015 lopulla. Hakkuun organisoi Arvometsä. Metsikössä oli sekä kuitu- että tukkirunkoja. Antamani hakkuuohje oli, että yhtään rinnankorkeusläpimitaltaan alle 22 cm:n puuta ei poisteta. Toinen ohje oli, että jäävän puuston ei tarvinnut olla tilajärjestykseltään tasainen. Hakkuukertymä oli lähes 100 m³/ha. Metsikön puiden keskimääräinen laatu parani hakkuussa silminnähtävästi, kun paksurunkoisimmat ja -oksaisimmat puut poistettiin. Vaikka puusto oli melko tasakokoista, kyseessä oli silti jatkuvapeitteinen metsätalous, koska metsikköä ei ole tarkoitus avohakata.

Hakkuusta on nyt kulunut viisi kasvukautta, ja päätin hieman selvitellä, kuinka puut ovat kasvaneet. Kairasin kasvun muutamasta puusta ja laskin läpimitan kasvun sädekasvusta. Mittasin myös puiden pituuden tällä hetkellä ja 5 vuotta sitten. Sen jälkeen laskin puiden tilavuuden kahtena ajankohtana. Laskin myös eri puutavaralajien tilavuudet, kun rungot katkotaan optimaalisesti. Puutavaralajien tilavuuksista ja hinnoista pääsin arvoon ja arvokasvuun.

Ensimmäisen kairatun puun arvo oli suurentunut viiden vuoden aikana 70 %, toisen 35 % ja kolmannen 414 % (siis neljäsataaneljätoista prosenttia, tekstissä ei ole näppäilyvirhettä eikä laskelmassa laskuvirhettä). Puiden keskimääräinen vuotuinen arvokasvu korkoa korolle laskien on ollut 13,5 %. Puihin sitoutuneen pääoman arvo on siis suurentunut joka vuosi 13,5 %.

Hyvä taloudellisen tuottavuus johtuu lähinnä siitä, että puut ovat kehitysvaiheessa, jossa tilavuuskasvu on hyvää ja puuta siirtyy runsaasti arvokkaampiin puutavaralajeihin. Kairatuista puista kaksi oli 5 vuotta sitten alla olevien käyrien punaisella alueella ja yksi (414 prosentin puu) sinisellä alueella.

Alla olevasta kuvasta käy ilmi, että yhden puukuutiometrin arvo lisääntyy läpimitan suurentuessa voimakkaasti 27–30 senttiin asti. Tämän vuoksi alle 27 cm:n mäntyjä ei kannattaisi hakata. Jos on pakko harventaa, kannattaa poistaa metsikön suurimpia puita, joissa kovan arvokasvun kautta on vähiten jäljellä. Erityisen epäviisasta on poistaa puita, jotka ovat juuri tulossa tukkikokoon. Sinisellä osoitettu arvohyppäys alla olevassa kuvassa johtuu siitä, että kuiturungosta tulee tukkirunko, ja puusta saadaan yksi tukki.

Kuvan musta pallukka on rinnankorkeusläpimitaltaan 17-senttinen mänty. Sellaisen männyn myynnistä metsänomistaja saa hakkuutuloa 2,3 euroa. Avoin ympyrä taas on 35-senttinen mänty, josta saa 53,2 euroa. 17-senttisiä puita pitää hakata 23 kappaletta, jotta ne antavat saman myyntitulon kuin yksi 35-senttinen mänty. Suuret kuiturungot ovat siis myytyinä jotakuinkin arvottomia. Metsään jätettyinä ne sitä vastoin ovat arvokkaita, sillä tuotantoon sidottu pääoma tuottaa niissä parhaiten, ja pääoman tuottavuus säilyy hyvänä pitkään.

Suuret kuiturungot ja pienet tukkirungot lisäävät arvoaan yhtä hyvin tasaikäismetsätaloudessa kuin jatkuvassa kasvatuksessa. Jatkuvassa kasvatuksessa on kuitenkin se etu, että metsikössä on mahdollista pitää jatkuvasti tai ainakin pitkiä aikoja runsaasti hyvän arvokasvuvaiheen puita. Tasaikäismetsätaloudessa ei ole aluksi lainkaan arvokasvua. Taimikkovaihetta seuraa kovan arvokasvun vaihe, kunnes suhteellinen arvokasvu alkaa heiketä kiertoajan loppua kohti. Toinen jatkuvan kasvatuksen etu on, että puut kasvavat nuorina hitaasti, jolloin puuaineksesta tulee ohutlustoista ja yleensä myös ohutoksaista. Ohuet oksat ja vuosilustot ovat tavoiteltavia ominaisuuksia sahatukkien tuotannossa. Metsänomistajan taas ei kannata tuottaa muuta kuin sahatukkeja. Jokainen istutettu puu, joka myydään kuiturunkona, tuottaa metsänomistajalle taloudellisia tappioita.

Metsikön hakkuu marraskuussa 2015 rikkoi mukavasti sammalpeitettä. Niinpä heti seuraavana kesänä ajourille ja vähän muuallekin syntyi runsaasti sirkkataimia. Taimet ovat lähteneet hyvään kasvuun.

Metsikön arvokasvun voi olettaa säilyvän erinomaisena vielä ainakin seuraavat 5–10 vuotta. Kairanlastuista on pääteltävissä, että ensimmäinen 5-vuotiskausi oli joiltakin puilta vasta verryttelyä, ja huomattavasti parempaa kasvua on lupa odottaa tulevina vuosina. Ensimmäisenä 5-vuotiskautena puut ovat laajentaneet latvuksiaan ja juuristojaan, mikä mahdollistaa entistä paremman kasvun tästä eteenpäin.

Metsikön seuraava hakkuu on edessä noin 10 vuoden päästä. Hakkuussa poistetaan parhaan arvokasvuvaiheen ohittaneita, yli 27 cm:n puita. Samalla tehdään tilaa taimille ja pienemmille puille, ja luodaan uusia taimettumiselle otollisia alueita.

Timo Pukkala

Mielipiteet hakkuiden ilmastovaikutuksista vaihtelevat todella paljon. Joidenkin mielestä metsien hakkuut ovat keino hillitä ilmaston muutosta, koska puuta käyttämällä voidaan vähentää fossiilisten polttoaineiden käyttöä. Suuri osa tutkijoista on kuitenkin asiasta toista mieltä. Koska mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan, mille hyvänsä väittämälle löytyy puoltavia lausuntoja, varsinkaan jos ei välitä siitä, perustuuko lausujan mielipide ajatteluun vai toiveajatteluun.

Onneksi moni asia voidaan selvittää laskelmin, joista ainakin osa on varsin yksinkertaisia. Selkeiden ja luotettavien laskelmien luulisi vähentävän hakkuiden ilmastovaikutuksiin liittyviä mielipide-eroja. Esitän tässä kirjoituksessa muutaman selkeän ja luotettavan laskelman. Nähtäväksi jää, vähenevätkö mielipide-erot.

Muun muassa VTT on selvittänyt, kuinka paljon energiaa eri polttoaineista saadaan irti. Eri polttoaineiden hiilipitoisuus taas löytyy näppärästi internetistä. Näistä tiedoista voidaan laskea, paljonko hiiltä vapautuu ilmakehään, kun eri polttoaineilla tuotetaan tietty määrä energiaa (kuva 1).  Kuvan 1 vertailussa hakkeen polton hiilipäästöt ovat suurimmat, ja maakaasu on ilmaston kannalta parasta polttoainetta. Kivihiilikin on ilmastoystävällisempää kuin puu.

Jos hakkuutähteet jätetään metsään, ne lahoavat melko pian, jolloin niiden hiili vapautuu ilmakehään. Hakkuutähteiden poltolla on siis kaksi positiivista ilmastovaikutusta: fossiilisten polttoaineiden päästöt vähenevät, samoin hakkuutähteiden hajoamisesta johtuvat päästöt. Tämän vuoksi hakkuutähteiden poltto energiaksi ei ehkä olekaan niin kovin huono juttu.

Tilanne on toinen, jos kasvavia puita hakataan polttopuuksi. Hakkuun seurauksena metsän hiilinielu pienenee (kun puun kasvu loppuu), ja hakatun puun metsään jäävät osat kuten juuret muuttuvat hiilinielusta hiilen lähteeksi. Fossiiliseen polttoaineeseen verrattuna tapahtuu siis seuraavaa: polton hiilipäästöt lisääntyvät, metsän hiilinielu pienenee ja lahoamisesta johtuvat hiilipäästöt lisääntyvät.

Metsien hakkuita perustellaan usein sillä, että hakkaamattomissa metsissä puut rupeavat ennen pitkää kuolemaan ja lahoamaan. Hakkaamalla puut ennen niiden kuolemista voidaan välttää puiden lahoaminen metsiin. Yleensä ei kuitenkaan oivalleta, että useimmat hakatusta puusta valmistetut tuotteet hajoavat ja vapauttavat hiilensä ilmakehään paljon nopeammin kuin hiili vapautuu kuolleesta puusta.

Suurikokoinen kuollut puu on yleensä erinomainen hiilivarasto. Hakatusta puusta tehdyistä tuotteista vain sahatavara on pitkäikäinen hiilivarasto. Sahatavaraa saadaan alle puolet sahatukin tilavuudesta, jota järeän metsän hakkuussa on noin 75% rungon tilavuudesta. Sahatavaran osuus koko puun biomassasta on noin 20%.

Hiilen vapautuminen hakatusta ja kuolleesta puusta voidaan myös laskea varsin helposti (kuva 2). Kuvan 2 laskelmat perustuvat metsässä lahoavien puun osien osalta Yasso07-malliin ja puutuotteiden osalta eri tuotteiden tyypillisiin elinkaariin. Nähdään, että metsään kuollut puu on paljon parempi hiilivarasto kuin hakattu puu. Kuolleen puun hiilestä on sadan vuoden päästä jäljellä yli kolme kertaa enemmän kuin hakatun puun hiilestä.

Kuvan 2 laskelmat koskevat maapuita. Jos kuollut mänty keloutuu (kuva 3), se on vielä paljon parempi hiilivarasto kuin kuvan 2 laskelma osoittaa. Hakattu puu on hiilen varastoijana parhaimmillaan, kun puusta tehdään pitkäikäisiä hirsitaloja, joiden hirsiä kierrätetään muutama kerta.

Seuraava laskelma kertoo, miten metsää tulee hakata, jotta metsätalouden hiilitase maksimoituu. Hiilitase tarkoittaa sidotun ja vapautetun hiilen erotusta. Taseessa ovat mukana elävän puuston hiili, metsässä olevan kuolleen orgaanisen aineen hiili (metsämaan hiili) ja puusta valmistettujen tuotteiden hiili. Positiivinen tase tarkoittaa, että hiiltä sitoutuu enemmän kuin sitä vapautuu. Taseeseen vaikuttavat, paitsi hiilivarastojen muutokset, myös puun korjuussa, kuljetuksessa ja tuotteiden valmistuksessa vapautuva hiili ja fossiilisten päästöjen väheneminen sen seurauksena, että käytetään puuta.

Tein laskelmat 500 hehtaarin metsäalueelle, joka sijaitsee Etelä-Suomessa. Metsässä on puuta keskimäärin 115 m³/ha. Simuloin jokaiselle metsikölle 50–150 erilaista käsittelyvaihtoehtoa 100 tai 300 vuoden ajalle. Kaikille vaihtoehdoille laskettiin hakkuukertymä ja hiilitase. Sen jälkeen jokaiselle metsikkökuviolle valittiin joko nykyarvoltaan (Max NPV) tai hiilitaseeltaan (Max C) paras vaihtoehto, ja näistä vaihtoehdoista laskettiin koko tilan tulokset (kuvat 4 ja 5). Vaihtoehto ”Max C 1%” tarkoittaa, että ensimmäisten vuosikymmenten hiilitase sai suuremman painon kuin kaukaisten vuosikymmenten tase (hiilitase diskontattiin nykyhetkeen 1% korkokannalla).

Nettonykyarvon maksimointi johti melko tasaisiin ja puuston kasvun suuruisiin hakkuisiin. Se oli hiilitaseeltaan selvästi huonoin vaihtoehto. Suurin osa taseesta oli tuotteiden hiilitasetta, joka syntyi hiilen varastoinnista tuotteisiin mutta ennen kaikkea siitä, että fossiilisten polttoaineiden päästöt vähenivät (kuva 4, Max NPV). Elävän puuston ja kuolleen orgaanisen aineksen hiilitaseet olivat lähellä nollaa, koska elävän ja kuolleen puuston hiilivarastot eivät juuri muuttuneet.

Hiilitasetta maksimoivassa metsätaloudessa hiiltä varastoitiin elävään puustoon ja kuolleeseen puuainekseen (kuva 4, Max C ja Max C 1%). Puutuotteiden hiilitase oli lähellä nollaa, koska puuta ei juuri hakattu. Myös kuolleen orgaanisen aineen hiilitase oli positiivinen, mikä tarkoittaa, että puuta kuoli enemmän kuin kuollutta puuta lahosi. Hiiltä kerrytettiin siis sekä elävään puustoon että kuolleisiin puihin.

Kuvia 4 ja 5 vertaamalla käy ilmi, että mitä vähemmän metsää hakattiin, sitä parempi oli hiilitase. Hiilihyvä metsänhoito tarkoittaa siis metsien biomassan lisäämistä ja hakkuiden vähentämistä.

Jollakin aikavälillä hakkaamattoman metsän hiilitase kuitenkin kääntyy laskuun ja lähestyy lopulta nollaa, jolloin metsien käyttö on kuin onkin hiilitaseeltaan parempi vaihtoehto. Tämän kirjoituksen esimerkkimetsässä näin kävi 160 vuoden päästä. Kun lasketaan koko pitkän ajanjakson keskimääräinen vuotuinen tase, biomassan kasvattaminen (Max C ja Max C 1%) on hakkuuta (Max NPV) parempi vaihtoehto reippaasti yli 300 vuotta, luultavasti ainakin 500 vuotta. Jos metsätalouden halutaan tuottavan ilmastohyötyjä nopeasti, niin kuin ehkä olisi syytä haluta, paras keino siihen olisi hakkuiden vähentämien.

Tämän kirjoituksen laskelmien perusteella väittämä, että hakkuita lisäämällä voitaisiin saavuttaa ilmastohyötyjä, on toiveajattelua. Mitä tästä kirjoituksesta siis pitäisi ajatella ja kuinka sitä kenties voisi kommentoida? Tässä muutamia ehdotuksia:

• Kirjoitus on poliittinen kannanotto
• Pitäähän se energia jostakin saada
• Nuo ovat vain teoreettisia laskelmia
• Kirjoittaja ei tunne Suomen metsätalouden realiteetteja
• Pukkala on kuukkelitutkija eikä metsäammattilainen
• Suomen metsätalous on kestävää
• Suomen metsänhoito on maailman parasta!
• En kyllä usko

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Arvometsän blogipalstalla (marraskuussa 2017)