East Finland Invest

Viljelymetsätalouden kannattavuus lasketaan diskonttaamalla kaikki kiertoajan tulot ja menot kiertoajan alkuun ja laskemalla näin saadut nykyarvot yhteen. Jos nykyarvo on positiivinen vaikkapa neljän prosentin korkokannalla, viljelyinvestoinnin kuvitellaan tuottavan vähintään neljän prosentin tuoton sijoitetuille rahoille. Laskelma pitää sisällään oletuksen, että aukko ei tuota mitään, ellei sitä viljellä, eli kaikki kasvu ja hakkuutulo olisi viljelyn ansiota. Lisäksi yleensä oletetaan, että viljely onnistuu aina.

Nämä oletukset johtavat siihen, että metsänviljelyinvestoinnin kannattavuutta yleensä yliarvioidaan. Sekä viljelty että viljelemätön hakkuuala tuottavat tuloja vaihtelevasti sen mukaan, paljonko luonnontaimia saadaan, miten hoitotoimet onnistuvat, minkä verran tuhoja sattuu esiintymään ja millä hinnalla puuta onnistutaan myymään. Parhaat viljelemättä jätetyt aukot tuottavat enemmän kuin heikoimmat viljelymetsät (kuva 1). Kun aukko istutetaan, saadaan enemmän tuloja kuin jos aukkoa ei istuteta. Ei kuitenkaan ole selvää, onko hakkuutulojen nykyarvon lisäys riittävä kattamaan kustannusten lisäyksen. Suuremmilla korkokannoilla tulojen lisäys on harvoin riittävä.

Metsänomistaja, joka ei viljele hakattua aluetta, voi sijoittaa säästyneet rahat muualle. Sen lisäksi hän saa kaiken sen, minkä metsä tuottaa istuttamatta. Viljelysijoituksen on tuotettava enemmän kuin nämä kaksi tulonlähdettä yhteensä, jotta se olisi metsänomistajalle kannattavampi vaihtoehto. Otetaan esimerkki. Viljavalla kasvupaikalla istutus taimikonhoitotöineen ja maanmuokkauksineen maksaa 2500 €/ha. Viljelymetsän kiertoaika on 60 vuotta, ja pääoman tuottovaatimus on 4 %. Viljelyinvestointi (2500 €/ha) kasvaisi vaihtoehtoisessa sijoituskohteessa 60 vuodessa loppuarvoon 26299 €/ha. Jos kuutiometrin arvo on 40 €, 60 vuoden päästä olisi hakattava 657 m³/ha, jotta saataisiin saman verran kuin vaihtoehtoisessa sijoituksessa eli 26299€/ha. Tämä vastaa keskimääräistä vuotuista kasvua 11 m³/ha, mikä saattaa olla vielä juuri ja juuri mahdollista parhaiden kasvupaikkojen istutuskuusikoissa. Jos kuitenkin luonnon kylvämä metsikkö tuottaisi 6 m³/ha vuodessa, viljelymetsän olisi tuotettava 11+6 = 17 m³/ha vuodessa, jotta viljely olisi metsänomistajan kannalta viisaampi päätös kuin viljelemättä jättäminen ja säästyneiden rahojen sijoittaminen muualle. Tällainen tuotos ei enää ole Suomessa mahdollinen.

Useat metsänviljelyn koekentät osoittavat, että avonainen metsämaa taimettuu Suomessa itsestäänkin. Viljelyllä saavutetaan ainoastaan aikavoittoja, tosin aina ei niitäkään. Lisäksi metsään saadaan haluttua puulajia, joka on useimmiten kuusi. Jotta kuuset kasvaisivat joutuisasti, niiden ympäriltä raivataan tuhatmäärin luonnon kylvämiä rauduskoivuja, vaikka rauduskoivukin olisi kasvupaikalle sopiva puulaji. Jotkut metsänomistajat ovatkin ymmärtäneet istuttamisen osittaisen turhuuden ja istuttavat ainoastaan 1000 tainta hehtaarille siltä varalta, että luonnontaimia ei tulekaan joka paikkaan. Metsänomistajan kannaltahan ongelma on, että istutushetkellä ei voi varmasti tietää, kuinka hyvän taimikon luonto kylväisi.

Viljelymetsätaloutta on puolusteltu mm. sanomalla, että jalostetut istutuskuuset kasvavat selvästi paremmin kuin kasvumallit ennustavat, minkä vuoksi taloudelliset laskelmat aliarvioivat viljelymetsätalouden kannattavuutta. Toisaalta myös viljelymetsätalouden kustannukset ovat nykyisin suuremmat kuin useimmissa taloudellisissa laskelmissa on oletettu. Lehtomaisen kankaan kuusikossa on maanmuokkauksen, istutuksen, varhaisperkauksen, ja taimikon harvennuksen lisäksi tehtävä vielä pari ruohousta, jotta kuusentaimien elossaolo ja kasvuunlähtö olisi taattu. Kokonaiskustannukset voivat hyvinkin olla reippaasti yli 2000 €/ha. Kun sekä kasvu että kustannukset korjataan nykytasolle, saadaan seuraavia optimointituloksia (OMT-kuusikko, harvennukset alaharvennuksia, kiertoajan kuluessa 2 harvennusta, suurin sallittu harvennusvoimakkuus 35 % pohjapinta-alasta):

Korkokanta, jolla nykyarvo painuu negatiiviseksi, ei siis ole suurentunut eli viljelyinvestoinnin kannattavuus ei ole parantunut. Kasvu on kyllä parantunut tuntuvasti.

Kuusikuitupuun hinta on ollut laskusuunnassa muihin puutavaralajeihin nähden (kuva 4). Puun muuttuva käyttö ja kuusikuitupuun ylitarjonta jatkanevat samaa trendiä. Nykyisin nimellä kuitupuu tunnettua puuavaralajia käytetään tulevaisuudessa moniin erilaisiin tarkoituksiin, mukaan lukien energian tuotanto ja petrokemian tuotteet. Lähes kaikissa tuotteissa tilavuutta parempi hinnoitteluperuste on kuiva-aineen määrä, joka esimerkiksi koivupuussa on 40 % suurempi kuin nopeakasvuisessa kuusessa (kuva 5).

Suomen puulajeista kuusi on herkin erilaisille tuhoille. Ilmaston lämpenemisen myötä kuusenjuurikääpä leviää kohti pohjoista. Lisääntyvät kuivuusjaksot rassaavat eniten kuusta. Kuivuudesta kärsivät kuuset ovat alttiita kirjanpainajille, varsinkin jos ne kasvavat avohakkuualan laidalla, jossa tuuli heikentää niitä kuusia, jotka eivät kaadu tai katkeile. Ilmastonmuutoksen myötä lyhenevä routajakso lisää tuulenkaatojen määrää. Kuusia lakoaa, jos talven kovat tuulet osuvat avohakkuualan reunaan, kun maa on sula ja märkä. Uusin huomiota saanut tauti on mustakoro, joka parhaillaan tuhoaa istutuskuusikoita Pohjois-Savossa. Olisikohan seuraava tulokas Siperian mäntykehrääjä, joka nimestään huolimatta on kuusen tuholainen. Kehrääjä leviää parhaillaan Venäjällä länttä ja Suomen rajaa kohti.

Tutkimusten mukaan viljelypuu on huonolaatuisempaa kuin luontaisesti syntyneen metsikön puu. Metsäntutkimuslaitoksen mukaan tämä pätee myös kuuseen (kuva 6).  Tätä tietoa vasten onkin mielenkiintoista lukea huolestuneita kirjoituksia kuusen laadusta jatkuvassa kasvatuksessa. Rungon sisäosat muka halkeilevat suuren tiheysvaihtelun takia tai rungon alaosassa on liikaa oksia. Hauska sattuma on, että näistä seikoista on huolestuttu juuri nyt, kun jatkuvan kasvatuksen uhka on ruvennut leijumaan valtakunnan metsien yllä. Suomessahan on vuosikymmeniä hakattu etupäässä kuusikoita, jotka ovat kasvaneet nuoruusvaiheensa alikasvoksina. Nytkö vasta näihin kuusiin on yht’äkkiä ilmaantunut laatuvikoja?

Avohakkuu maanmuokkauksineen turmelee maiseman, mustikan varvuston ja tutut ulkoilureitit vuosikymmeniksi, lisää hiilipäästöjä ja johtaa monimuotoisuuden vähenemiseen ja ravinteiden huuhtoutumiseen. Tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista vastustaa avohakkuita ja viljelymetsätaloutta. Metsätalous, joka ei vastaa kansalaisten käsityksiä hyvästä metsän hoidosta ja joka johtaa monimuotoisuuden vähenemiseen, on epäeettistä ja lyhytnäköistä luonnonvarojen hyödyntämistä tulevien sukupolvien kustannuksella. Useimmissa sivistysmaissa pyritäänkin ponnekkaasti eroon avohakkuista ja istutusmetsistä. Suomi on tässä asiassa näköjään pudonnut kehityksen kelkasta. Eikö Suomen pitäisi olla metsätalouden kärkimaa eikä mikään takapajula?

Kuusen hiilijalanjälki on Suomen puulajeista huonoin. Tämä johtuu siitä, että merkittävä osa kuusipuusta päätyy vieläkin mekaaniseen massateollisuuteen, joka kuluttaa erittäin paljon energiaa. Männystä ja koivusta tehdään kemiallista massaa, jossa energiankulutus on pienempi.

Milloin avohakkuu ja kuusen istutus sitten on kannattavaa? Se on kannattavaa silloin, kun seuraavat ehdot täyttyvät:

• Pääoman tuottovaatimus on alhainen
• Kasvupaikka on viljava ja etelässä
• Vertailukohta asetetaan väärin
• Riskejä ei oteta huomioon
• Rumuutta ei katsota haitaksi
• Riistasta ja mustikoista ei ole niin väliä
• Luontoarvoja ei oteta huomioon
• Hiilitasetta ei oteta huomioon

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin hieman eri muodossa Arvometsän blogipalstalla.

Satuin vaimon kanssa patikkaretkelle kansallispuistoon. Vaimo tarkkaili luontoa kokonaisvaltaisesti ja minä katselin puita. Katsettani liiemmin teroittamatta näin ympärilläni tukkipuita, vaikka metsää ei ollut kuunaan hoidettu. Maallikon silmään tukkipuut näyttivät jopa parempilaatuisilta kuin hoitometsissä. Sain vaikutelman, että metsä kehittyy ja tuottaa tukkia omin nokkinensa, ilman että ihminen hoitaa sitä.

Metsiä ruvettiin hoitamaan enemmälti vasta 1950-luvulla. Ne metsiköt, joita viime vuosikymmeninä on avohakattu, ovat kasvaneet nuoruusvaiheensa hoitoa vailla. Niistä on kuitenkin tullut varttuneita metsiä, joiden puu on parempilaatuista kuin metsiköissä, joita on kasvatettu ”hyvän metsänhoidon” oppien mukaisesti.

Metsät ovat selvinneet tuhansia vuosia ilman, että ihminen olisi niitä hoitanut. Myrskytuhon tai metsäpalon jäljille on syntynyt männyn tai lehtipuiden muodostamia taimikoita. Ne harvenevat nuoruusvaiheessa, joskus voimakkaasti ja äkillisesti niin, että kilpailussa jälkeenjääneet puut taipuilevat, katkeilevat ja kuolevat. Voi syntyä vaikutelma, että metsikköä on kohdannut tuho. Kyseessä on kuitenkin normaali vaihe, joka ei pysäytä metsän kehitystä. Vähitellen metsä harvenee edelleen ja jossakin vaiheessa siihen alkaa muodostua alikasvosta. Koska päällyspuusto pysyy elossa jopa vuosisatoja, metsiköstä tulee eri-ikäinen ja erirakenteinen. Suuria puita kuolee, ts. metsikössä tapahtuu yläharvenemista. Metsikkö pysyy erirakenteisena seuraavaan suureen myrskyyn tai metsäpaloon saakka, johon voi vierähtää satoja vuosia.

Kehittyäkseen ja säilyäkseen metsä ei tarvitse hoitoa. Metsä ja metsän eliöstö voivat sitä paremmin, mitä vähemmän ihminen hoitaa niitä. Metsä ei tarvitse ihmistä yhtään mihinkään, mutta ihminen tarvitsee metsää.

Hoidon avulla ihminen pyrkii vaikuttamaan metsän kehitykseen niin, että metsä tuottaisi enemmän niitä hyödykkeitä ja palveluja, joita hän haluaa saada. Metsäammattilainen luulee tietävänsä keinoja, joilla tuotantoprosessia voidaan parantaa. Historia on kuitenkin opettanut, että aika monta kertaa on tiedetty väärin. Merkittävä osa aktiivisesti edistetyistä ”hoito- ja parannustoimista ”on osoittautunut virheratkaisuiksi, joista on luovuttu joko vähin äänin tai äänekkäiden metsäkiistojen seurauksena.

Puuntuotannon tehostaminen tapahtuu aina jonkin muun kustannuksella. Hoidollaan ihminen on tullut hävittäneeksi metsistä monia eliölajeja ja tehnyt toisista uhanalaisia. Puuntuotannon kannattavuutta laskettaessa ei yleensä oteta huomioon niitä haittoja, joita metsänhoidosta aiheutuu vesistöille, metsän monimuotoisuudelle ja virkistyskäyttäjälle. Jos nämä hinnoiteltaisiin, kannattavinta olisi luultavasti mahdollisimman vähähoitoinen metsätalous, joka noudattelee luonnon omaa kehitysprosessia.

Tätä taustaa vasten herättää kummastusta se luontevuus, jolla metsäammattilaiset puhuvat metsän kunnostuksesta, metsänparannuksesta ja hoitotarpeesta. Sairaita hoidetaan, viallisia kunnostetaan ja huonoja parannetaan. Ovatko hoitometsät niin sairaita ja epäkelpoja, että niitä pitää koko ajan kunnostaa? Luonnonmetsä ei tarvitse ihmisen hoitamista eikä ihminen pysty sitä parantamaan.

Voi olla, että ihmisen perustamia metsiä onkin tarpeen hoitaa enemmän kuin luonnon synnyttämiä. Istutetut taimet koetaan niin arvokkaiksi, että ne pitää vapauttaa luonnontaimien kilpailulta, maksoi mitä maksoi. Ihminen pyrkii luomaan mahdollisimman tasakokoisia taimikoita. Puut kasvavat tasatahtia eikä yksikään pääse kilpailussa voitolle. Tämä johtaa latvusten supistumiseen, ellei taimikkoa tai nuorta metsää harvenneta.

Luontaisesti syntyneissä taimikoissa ja alikasvoksissa on kokovaihtelua, mikä suurenee taimien kasvaessa. Kookkaimmat taimet eivät ole vaarassa, vaikka taimikkoa ei hoidettaisi. Tosin näihinkin taimikoihin metsäammattilainen suosittaa taimikonhoitoa, jossa poistetaan ne puut, jotka luonto harventaisi ilmaiseksi. Seurauksena on kasvamaan jätetyn puuston lisääntynyt oksikkuus.

Hoito ei välttämättä lisää puuntuotosta eikä metsänkasvatuksen kannattavuutta. Itse asiassa metsänhoidon oppikirjoista on voinut jo pitkään lukea, että puuntuotosta ei voi metsänhoidolla lisätä. Metsissä tehdyt mittaukset vahvistavat tämän. Monien hoitotoimien taloudellinen kannattavuus on heikko, mikä on tullut julkisesti myönnetyksi sitä kautta, että toimenpiteisiin myönnetään valtion tukia. Kannattava toimintahan ei tukiaisia tarvitse.

Metsäammattilaisten suhtautuminen metsäluontoon on ollut perin epäkunnioittavaa. Metsän hoito on ollut paremminkin luonnon alistamista ja kesyttämistä, ja voimallista taistelemista metsän luontaista kehitystä vastaan. Tällainen metsänhoito tulee kalliiksi ja johtaa ekologisesti huonoihin tuloksiin.

Metsänhoidossa opetetaan vieläkin yliopistoja myöten, että metsä tarvitsee hoitoa. Opiskelijoita opetetaan arvioimaan taimikonhoitotarvetta, harvennustarvetta ja kunnostustarvetta ikään kuin metsä oikeasti tarvitsisi näitä toimenpiteitä. Useimmat opiskelijat omaksuvat tämän absurdin ajattelutavan mukisematta ja välittävät sen sujuvasti seuraavalle metsäammattilaissukupolvelle.

Muualla metsien hakkuuta ja hoitoa rajoitetaan, koska ajatellaan, että hakkuut vähentävät metsän tuottamia hyötyvaikutuksia. Jos Suomen metsien käsittelyssä otettaisiin huomioon muutkin metsän antimet ja hyötyvaikutukset kuin puu, ja rahan tuhlauksen sijasta ajateltaisiin kannattavuutta, päädyttäisiin meilläkin nykyistä vähähoitoisempaan ja luonnonmukaisempaan metsätalouteen.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Arvometsän blogipalstalla

Tasaikäismetsätaloudessa metsikkö luokitellaan hakkuukypsäksi, kun puuston keskiläpimitta ylittää tietyn rajan, esimerkiksi 27 cm. Tällä läpimitalla metsikön arvokasvu suhteessa puuston ja maapohjan arvoon ei ole enää kilpailukykyinen vaihtoehtoisiin sijoituskohteisiin verrattuna. Samaa periaatetta on jo vuosikymmeniä sovellettu poistettavien puiden valintaan eri-ikäisissä metsissä; metsiköstä on poistettu tiettyä läpimittaa paksummat puut, koska niiden suhteellinen arvokasvu on painunut liian alas. Puu on taloudellisessa mielessä sitä hakkuukypsempi mitä suurempi se on. Tätä poistettavien puiden valintaperiaatetta on opetettu mm. amerikkalaisissa metsäekonomian oppikirjoissa.

Tätä taustaa vasten Suomessa sovellettu alaharvennus vaikuttaa vallan nurinkuriselta: metsiköstä poistetaan pienimmät puut ja kaikkein hakkuukypsimmät puut jätetään kasvamaan. Tasaikäisten metsien päätehakkuuseen sovellettuna alaharvennuksen talous vastaisi käytäntöä, jossa nuoret, keskiläpimitaltaan 10–20 cm:n metsiköt avohakataan ja yli 27 cm:n metsiköt jätetään kasvamaan. Metsänhoidossa opetetaan, että väli- ja lisävaltapuut reagoivat parhaiten harvennushakkuuseen. Toisaalta suomalaisessa metsänhoidossa on opetettu, että harvennushakkuussa tulee poistaa juuri nuo hyvin reagoivat puut ja kasvamaan tulee jättää suurimmat puut, jotka eivät hyödy pienempien puiden poistosta. Ei vaikuta järin loogiselta.

Läpimitan käyttöä hakkuukypsyyden mittarina mutkistaa puutavaralajien erilainen hinta. Puun arvo suurenee porrasmaisesti, kun siitä saadaan ensimmäinen kuitupölli, pientukki tai normaali sahatukki. Kuvassa 1 on kuutiometrin arvon riippuvuus puun läpimitasta, kun huonosta laadusta johtuvat tukkivähennykset ovat eri puulajien tyypillistä tasoa. Havupuilla kolmas puutavaralaji kuidun ja tukin lisäksi on pientukki. Kuutiometrin arvo hypähtää ensimmäisen kerran, kun puusta saadaan kuitupölli. Havupuukuutiometrin arvo suurenee kohisten välillä 15–25 cm, kaikkein voimakkaimmin välillä 15–20 cm. Ne läpimittaluokat, joissa arvonlisäystä tapahtuu eniten, ovat niitä, jotka harvennushakkuussa tulee säästää. Myös arvokynnystä pienemmät mutta sitä lähestyvät puut kannattaa jättää kasvamaan.

Kuvassa 2 on puolestaan erirakenteisissa metsiköissä kasvavien puiden suhteellinen arvokasvu seuraavan 10 vuoden aikana. Havupuilla 12–20 cm:n puut tuottavat hyvin, jos metsänomistaja voi tukin lisäksi myydä pientukkia. Toinen erittäin hyvän suhteellisen arvokasvun läpimitta-alue ovat alle 10 cm:n puut.

Harvennustapaa onkin helpompi pohtia jätettävien kuin poistettavien puiden kautta. Ne puut, jotka tuottavat lähivuosina hyvin lisäarvoa, tulee jättää kasvamaan. Kuvasta 2 nähdään, että pieniä puita ei kannata poistaa, ei myöskään 12–20 cm:n havupuita eikä 17–20 cm:n koivuja, jos on nähtävissä, että niistä kehittyy tukkipuita.

Miten siis tulisi käsitellä vaikkapa ensiharvennusvaiheen havumetsikköä, jossa puun läpimitta vaihtelee 8 ja 16 cm välillä? Pienimpiä puita ei kannata poistaa, koska niiden suhteellinen arvokasvu on hyvä eikä metsänomistaja saa niistä tuloa. Suurimpia puitakaan ei kannata poistaa, koska ne ovat erittäin nopean arvokasvun vaiheessa eikä niistäkään saa vielä kunnon tiliä. Kannattaisikohan ensiharvennusta lykätä niin pitkälle, että metsiköstä voi hakata tukkipuuta? Jos suurimpien puiden tekninen laatu on huono ja metsikkö on tiheä, yläharvennuksena tehty laatuharvennus on perusteltu käsittely.

Entäpä jos varttuneen metsikön läpimitta vaihtelee 15 ja 25 cm:n välillä? Alaharvennus johtaisi tuottavimpien puiden poistamiseen ja huonotuottoisten jättämiseen eli se olisi myyjän kannalta mahdollisimman huonoa taloudenpitoa. Kuitupuuta haluavalle ostajalle alaharvennus kyllä kävisi.

Suomalaiset, eri kasvumalleilla tehdyt optimointitutkimukset ovat jo muutaman vuosikymmenen ajan osoittaneet kannattavimmiksi hakkuutavat, jotka kuvista 1 ja 2 voidaan päätellä. Ensiharvennus tulee tehdä mahdollisimman myöhään ja joko yläharvennuksena tai ylä- ja alaharvennuksen yhdistelmänä. Toinen harvennus kannattaa tehdä yläharvennuksena.

Metsän harvennuksessa pitää myös ajatella puun poistamisen vaikutusta jäljelle jäävien puiden kasvuun. Tämäkin puoltaa yläharvennusta: pienet puut hyötyvät isojen puiden poistosta enemmän kuin isot puut pienten puiden poistosta (kuva 3). Kuvan 3 tapauksessa metsikön arvokasvu on ennen harvennusta 4 %, alaharvennuksen jälkeen 4,7 % ja yläharvennuksen jälkeen 6,7 %. Hakkuutuloa saadaan alaharvennuksesta 1567 €/ha ja yläharvennuksesta 3085 €/ha.

Oma lukunsa ovat metsiköt, joissa välipuut ovat kovasta kilpailusta kärsineitä (kuva 4). Metsäammattilaisen tavanomainen neuvo on, että kuitupuukokoiset välipuut tulee poistaa avohakkuussa suurempien puiden mukana. Arvo Kettunen ei uskonut metsäneuvojaa, vaan jätti kuitupuut kasvamaan. Kettunen on saanut yläharvennusten avulla metsästään erinomaisen tuoton. Samoin kävi Matti Arviolle, joka jätti varttuneen männikön pienimmät puut kasvamaan vaikka metsäneuvoja kuinka muuta ohjeisti. Männyt eivät suinkaan jääneet juromaan vaan niistä kehittyi huippulaatuista tukkia. Yhtä hyvää laatua ei saataisi alaharvennetuista metsiköistä.

Pohdintaa yläharvennuksen ja päätehakkuun välillä voi helpottaa laskemalla, paljonko hakkuutuloja jää saamatta, jos jättää erirakenteisen metsän kuitupuuston hakkaamatta. Jos kuitupuustoa on 100 m³/ha, menetys on 1500 €/ha. Se on sama summa, joka avohakkuun jälkeen kuluu metsän uudistamiseen. Avohakkuun ja viljelyn jälkeen metsänomistajalla on myllätty avoala, jossa kasvaa pieniä taimia. Yläharvennuksen jälkeen hänellä on nuori kasvatusmetsä, johon hyvässä lykyssä syntyy ilmainen alikasvos. Hitaasti hahmottavakin tajuaa, että yläharventaminen on kortti, jota ei kannata jättää kääntämättä.

Metsäammattilaisia harmittaa, että yläharvennuksesta ja jatkuvasta kasvatuksesta on taloudellisissa laskelmissa saatu niin positiivisia tuloksia. Tulokset pannaan kasvumallien heikkouksien piikkiin vaikka tutkimuksissa on osoitettu, että mallit ennustavat samanlaista kasvua kuin puista on mitattu. Taloudellisten laskelmien tulokset ovat samansuuntaisia riippumatta siitä, mitä malleja laskennassa käytetään.

Suuraavassa taulukossa ylä- ja alaharvennuksen vertailussa on käytetty Hynysen ym. kasvumalleja. Noin 950 hehtaarin alueen metsikkökuvioille on simuloitu tasaikäismetsätalouden vaihtoehtoja 30-vuotiskaudeksi käyttämällä kasvatushakkuissa joko ala- tai yläharvennusta. Jokaiselle metsikölle on valittu käsittely, joka maksimoi kolmen prosentin korolla lasketun nettotulojen nykyarvon, kun myös loppupuuston arvo otetaan huomioon. Nähdään, että yläharvennus on kaikilla mittareilla alaharvennusta parempi. Nettotulojen nykyarvo on 7–8 % parempi ja metsän arvo 30 vuoden päästä 20 % parempi. Yläharvennus tuottaa paremman nettotulon ja suuremman tukkikertymän.

Seuraavan taulukon vertailu perustuu Nyyssösen ja Mielikäisen kasvumalleihin. Tutkittavana on sekametsä, jossa mäntyjen keskiläpimitta on 27,5 cm, koivun 28,9 cm ja kuusen 17,2 cm. Mäntyä on 184 m³/ha, kuusta 81 m³/ha ja koivua 52 m³/ha. Kaikki kuusi on kuitua, mutta kuusi on juuri saavuttamassa tukkikoon. Taulukosta näkyy, että tässä ääritapauksessa yläharvennus on ylivoimainen käsittely alaharvennukseen verrattuna.

Jos otaksutaan, että kasvumallit yliarvioivat yläharvennetun puuston kasvua, näiden metsiköiden kasvuennustetta voidaan pienentää seikan merkityksen arvioimiseksi. Kuvassa 5  yläharvennuksen ja jatkuvan kasvatuksen (JK) kasvuennustetta on pienennetty ensimmäisen ja toisen 5-vuotiskauden osalta. Kasvumallin metsikkötekijää on säädetty niin, että metsikön kasvu vastaa aluksi huonointa kahta prosenttia mallitusaineiston metsiköistä ja toisena 5-vuotiskautena huonointa kolmannesta. Kolmantena 5-vuotiskautena kasvu palautuu normaaliksi. Alaharvennuksessa ja tasaharvennuksessa ei tehdä kasvun korjauksia.

Yläharvennuksen paremmuus alaharvennukseen verrattuna ei siis johdu kasvumalleista vaan suhteellisen arvokasvun heikkenemisestä puun suurentuessa sekä tukin ja kuidun suuresta hintaerosta. Tämän vuoksi hyvälaatuiset kuitupuut kannattaa aina jättää varttumaan tukkipuiksi. Jos yläharvennusta tehdään useita kertoja, on itse asiassa siirrytty jatkuvaan kasvatukseen.

Alaharvennuksen ongelmallisuus on jo ymmärretty metsäammattilaisten ja metsäviranomaisten terävässä päässä. Alaharvennuskehotukset on riisuttu kokonaan uudesta metsälaista. Sama linja näkyy myös uusissa metsänhoitosuosituksissa. Ongelmana on saada muu metsäammattikunta tajuamaan hyvän metsätalouden perusasiat. Kun metsäammattilainen ehdottaa yläharvennuksen sijasta alaharvennusta, metsänomistaja kärsii tappioita. Kun metsäammattilainen ehdottaa erirakenteisen metsän avohakkuuta, tappioita joutuvat kokemaan metsänomistajan lisäksi virkistyskäyttäjä ja metsäluonto.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Arvometsän blogipalstalla.

Metsä on yksi mahdollinen sijoituskohde. Metsäsijoituksen tuotto riippuu mm. siitä, kuinka halvalla tai kalliilla metsän ostaa, ja siitä, kuinka metsää käsittelee. Kuvan 1 metsikössä, joka kasvaa tuoreella kankaalla Suomen keskiosan etelälaidalla, puuston kantohinnoin laskettu arvo on 6444 €/ha. Jos sijoittaja ostaa puut kantohinnalla ja maksaa metsämaasta 1000 €/ha, sijoituksen suuruus on 7444 €/ha. Sijoituksen tuotto lasketaan määrittelemällä korkokanta, jolla metsästä saatavien tulojen ja menojen nykyarvo on ostohinnan suuruinen.

Tässä kirjoituksessa arvioidaan kuvassa 1 olevan metsikön tuottoa jatkuvassa kasvatuksessa ja viljelymetsätaloudessa. Istuttaja avohakkaa metsikön heti ja istuttaa tilalle nopeakasvuisia kuusia. Taimikon perustaminen maksaa hoitotöineen 1500 €/ha. Istutuskuusikko lähtee erittäin hyvään kasvuun niin, että siinä on kuitupuuta jo pian 15 vuoden jälkeen. Metsikössä tehdään kaksi harvennusta kiertoaikana, joka on 65 vuotta. Ensimmäinen harvennus on alaharvennus ja toisessa poistetaan tasaisesti kaikenkokoisia puita. Päätehakkuuhetkellä kuusikon keskiläpimitta on 26 cm.

Jatkuvassa kasvatuksessa metsikössä tehdään yläharvennuksia, alussa 15 vuoden välein mutta lopussa, kun metsikkö on muuttunut säännöllisen eri-ikäiseksi kuusivaltaiseksi metsäksi, hakkuuväli on 20 vuotta. Hakkuutulot (omistajan saama kantohinta) lasketaan kummassakin menetelmässä eri puutavaralajien tienvarsihintojen ja korjuukustannusten erotuksena. Laskelmissa oletetaan, että päätehakkuun korjuukustannus on pienempi kuin harvennushakkuussa, jolloin omistaja saa avohakkuupuusta 10 % paremman kantohinnan kuin harvennuspuusta. Lisäksi oletetaan, että osa alikasvoksesta tuhoutuu harvennushakkuussa.

Metsikön kahden käsittelyvaihtoehdon nettotulot ja niiden nykyarvot ovat kuvassa 2. Jatkuvassa kasvatuksessa sijoitus antaa 4,87 % tuoton, mutta istutuksessa vain 4,18 %, vaikka istutusmetsän kasvuennustetta korjattiin reippaasti ylöspäin kasvumallin ennusteeseen verrattuna. Vaikka istutuskuusikon puuntuotos on 25 % suurempi, sijoituksen tuotto on jatkuvassa kasvatuksessa kuitenkin 17 % parempi. Jatkuva kasvatus on riskittömämpi vaihtoehto, koska puut, joista nykyarvon pääosa koostuu, ovat ostohetkellä jo kasvamassa metsikössä ja niiden elinkaaren turvattomin vaihe on takana.

Jos metsän saa halvemmalla, sijoituksen tuotto on luonnollisesti parempi (kuva 3). Jos metsämaasta joutuu maksamaan 500 €/ha ja puustosta kantohinnan verran, tuottoprosentti on jatkuvassa kasvatuksessa 5,45 %. Jos maapohjan saa hinnalla 500 €/ha ja puuston summalla, joka on 80 % kantohinnasta, tuottoprosentiksi tulee 7,8.

Jos täsmälleen sama puusto kasvaa lehtomaisella kankaalla Etelä-Suomessa, sijoituksen tuotto on 6,29 %, jos paljaan maan hinta on 1500 €/ha. Pohjois-Pohjanmaalla puolukkaisella kankaalla sama puusto antaisi jatkuvassa kasvatuksessa 4 % tuoton, jos maapohjan hinta on 500 €/ha.

Jatkuvan kasvatuksen tuottoa voi parantaa tekemällä hakkuut viisaammin kuin esimerkkilaskelmassa, jossa tehtiin aina samanlainen hakkuu 15 tai 20 vuoden välein. Luultavasti sijoituksen tuotto olisi parempi, jos pari ensimmäistä hakkuuta olisivat voimakkaampia.

Joistakin erirakenteisista ostometsistä voi saada selvästi paremman tuoton kuin tämän kirjoituksen esimerkkimetsiköstä. Jos metsässä on tukkipuita yhden yläharvennuksen verran ja sen lisäksi runsaasti tukkikokoa lähestyvää kuitupuustoa ja lisäksi alikasvosta, sijoituksen tuotto voi olla erinomainen, jos puuston saa ostettua kantohinnalla ja maapohjan 500–1000 eurolla/ha.

Istutusvaihtoehdon kannattavuutta voisi parantaa tekemällä metsikössä ensin yhden tai kaksi voimakasta yläharvennusta. Jos metsikköön syntyy alikasvosta, sen voi uudistaa istutuksen sijasta vapauttamalla alikasvos.

Kuvassa 4 on laskettu viiden vuoden välein pääoman tuottoprosentti (korkoa korolle) viljelykuusikossa ja jatkuvan kasvatuksen metsikössä. Viljelymetsä tuottaa hyvin nuoruusvaiheessa sen jälkeen, kun metsässä alkaa olla ainespuuta. Tässä vaiheessa metsikössä on kuitenkin vähän pääomaa. Kiertoajan lopulla, kun tuotantoon on sidottuna paljon pääomaa, tuottoprosentti on alhaisempi. Kun otetaan huomioon kiertoajan keskimääräinen pääoma ja arvokasvu, saadaan keskimääräiseksi pääoman tuotoksi sekä jatkuvassa kasvatuksessa että nopeakasvuisessa viljelykuusikossa 4,9 %. Tässä laskutavassa ei kuitenkaan oteta huomioon investointien ja tuottojen aikaväliä, minkä vuoksi sitä ei voi käyttää metsäsijoituksen kannattavuuden mittarina.

Suuruusluokka metsäsijoituksen tuotolle Keski-Suomen keskihyvillä kasvupaikoilla on siis 5 %, jos metsää käsitellään toistuvilla yläharvennuksilla.  Viisailla osto- ja hakkuupäätöksillä tuottoprosenttia voi parantaa. Myyntituloista on maksettava verot, mikä heikentää tuottoa. Toisaalta metsän hinta suurenee hiljalleen, ja puun myynnissä voi hyödyntää suhdannevaihteluita. Tämä taas antaa mahdollisuuden parantaa metsäsijoituksen kannattavuutta.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu vuonna 2014 Arvometsän blogipalstalla. Vuoden 2014 jälkeen metsätilojen hinta on noussut huomattavasti, mikä on laskenut uusien metsäsijoitusten tuottoa.

Jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen kannattavuutta on vertailtu mm. niin, että avohakkuulle ja viljelylle on ajateltu vaihtoehto, jossa osa puustosta jätetään aluksi hakkaamatta ja sitä ruvetaan myöhemmin käsittelemään jatkuvalla kasvatuksella eli toistuvilla yläharvennuksilla. Saamatta jäänyt hakkuutulo on mielletty jatkuvan kasvatuksen alkuinvestoinniksi. Näiden kahden investointivaihtoehdon kannattavuutta voidaan vertailla diskonttaamalla kummankin kulut ja tuotot alkuhetkeen (vuoteen, jolloin investoinnit aloitetaan) ja laskemalla nykyarvojen summa.

Diskonttaus pienentää nykyarvoa sitä enemmän, mitä suurempaa korkokantaa käytetään ja mitä myöhemmin tuotot saadaan. Korkokannan suurentuessa viljelymetsätalouden nykyarvo painuu vääjäämättä negatiiviseksi, vaikka hakkuuvuodet ja hakkuutapa optimoitaisiin erikseen jokaisella korkokannalla. Näin ei käy jatkuvan kasvatuksen vaihtoehdossa, jos jäljelle jätettävän puuston määrä ja rakenne optimoidaan jokaisella korkokannalla. Korkonannan suurentuessa jäljelle jätettävän puuston määrä ja arvo pienenevät. Tulot pienenevät myös, mutta nykyarvo säilyy kuitenkin aina positiivisena.

Alla olevassa taulukossa on laskelma optimaalisesta jäävästä puustosta ja sen tuottamasta nykyarvosta keskisuomalaisessa MT-metsikössä, kun jäävä puusto on kokonaan kuusta. Laskelma on tehty olettamalla, että kasvamaan jätettyä erirakenteista kuusikkoa hakataan 20 vuoden välein. Hyvin suurella korkokannalla kasvamaan jätetään ainoastaan puita, joilla ei ole välitöntä myyntiarvoa. Tämä takaa positiivisen nykyarvon kaikilla korkokannoilla. Tukin tienvarsihinnaksi on oletettu 60 €/m³ ja kuidun 30 €/m³.

Korkokannan suurentuessa jatkuvan kasvatuksen vaihtoehto tulee siis viljelyä kannattavammaksi. Kyseessä on itsestäänselvyys, jota ei voi kyseenalaistaa sanomalla että ”ei voi tietää, koska jatkuvaa kasvatusta on tutkittu niin vähän”. Asia ei muuksi muutu, vaikka kasvumalleja kuinka korjailtaisiin.  Yhtä itsestään selvää on, ettei jatkuva kasvatus tule kannattavammaksi juuri sillä korkokannalla, jolla viljelymetsätalouden nykyarvo painuu negatiiviseksi, vaan jo pienemmällä korolla. Tämänhetkisen tiedon mukaan viljelymetsätalous on kilpailukykyinen vaihtoehto vain Etelä- ja Keski-Suomen viljavilla kasvupaikoilla, kun korkokanta on alhainen.

Kummastusta herättääkin Paavo Puuntuottajan laskelma, jossa jatkuvalle kasvatukselle on saatu negatiivinen nykyarvo. Kummastusta ei herätä niinkään nykyarvon negatiivisuus – tokihan mielivaltaisesti valittujen positiivisten ja negatiivisten lukujen nykyarvo voi olla myös negatiivinen – vaan se, että tuollaisia laskelmia esitetään.  Ainoa perusteltu laskelma on sellainen, jossa optimoitua viljelymetsätaloutta verrataan optimoituun viljelymetsätalouteen. Paavo Puuntuottajan tapauksessa kyseessä voi olla vain joko ymmärtämättömyys tai tahallinen harhaanjohtaminen. Ymmärryksen puute on anteeksiannettavaa, harhaanjohtaminen ei.

Tarkka lukija on ehkä jo oivaltanut, että myös tasaikäismetsätalouden nykyarvo voidaan pitää kaikilla korkokannoilla positiivisena, kun kiertoajan alun investointeja pienennetään. Yllä oleva pohdinta koskeekin ainoastaan viljelymetsätaloutta, joka aloitetaan määräsuuruisella investoinnilla. Optimaaliseen tasaikäismetsätalouteen kuuluu investoinneista luopuminen, kun korkokanta suurenee riittävästi. Muuta keinoa nykyarvon pitämiseksi positiivisena ei ole.

Jatkuvaan kasvatukseen siirryttäessä metsää ei yleensä kannata eikä voi hakata suoraan rakenteeseen, joka maksimoi tasavälein saatavien tasasuuruisten nettotulojen nykyarvon. Optimaaliset hakkuut riippuvat suuresti puuston rakenteesta, ja ne on haettava joka metsikölle erikseen. Tässä optimoinnissa ensimmäisessä hakkuussa jätetyn puuston arvoa ei tarvitse tulkita jatkuvan kasvatuksen kustannukseksi. 

Jos metsikkö koostuu varttuneesta mäntyjaksosta ja sen alla kasvavasta erirakenteisesta kuusijaksosta, jo ensimmäinen hakkuu saattaa tuottaa säännöllisen erirakenteisen metsikön, josta saadaan tasavälein jotakuinkin tasasuuruisia hakkuutuloja. Yleensä varttuneen erirakenteisen metsikön ensimmäisessä hakkuussa kannattaa poistaa valtaosa tukkipuista ja vain vähän pienempää puustoa. Kasvamaan jää runsaasti puustoa, joka varttuu tukkikokoon muutamassa vuodessa. Saamatta jäänyt hakkuutulo eli alkuinvestointi on suurempi kuin yllä olevassa taulukossa, mutta myös seuraavan hakkuun tuotto on suurempi ja hakkuu voidaan tehdä aiemmin kuin vasta 20 vuoden päästä. Vähitellen hakkuutulot tasaantuvat ja metsikkö alkaa muistuttaa säännöllisen erirakenteista metsää.

Sopivasti yläharvennetun erirakenteisen metsikön arvokasvu voi olla melkoinen. Jos ensimmäisessä hakkuussa jätetään kasvamaan pienpuuston lisäksi vaikkapa 100 m³/ha tukkikokoa lähestyvää kuitupuustoa (jäävän puuston arvo 1500 €/ha), se kasvaa 15 vuodessa kevyesti 160 m³:iin/ha, josta puolet on tukkia (puuston arvo 5200 €/ha). On saavutettu 247 %:n arvonlisäys. Korkoa korolle laskien pääoman tuottoprosentti on 15 vuoden ajan 8,7.

Yhteenvetoa jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen kannattavuudesta eri maissa löytyy kirjasta Continuous Cover Forestry. Sieltä voi lukea, että kansainvälinen, vertaisarvioitu ja tieteellisen kritiikin läpäissyt tutkimus vahvistaa sen, mitä tässä kirjoituksessa on sanottu. Optimointitutkimuksista vain yksi, Peder Wikströmin Ruotsissa tekemä tutkimus poikkeaa linjasta, koska tasaikäismetsätalous on saatu kannattavammaksi. Wikströmin tutkimuksessa metsän uudistumista kuvaavana kynnyskasvuna käytettiin kaverilta kuultua vakiota, jatkuvan kasvatuksen kasvuennustetta pienennettiin mielivaltaisesti, ja erirakenteisen puuston hakkaus optimitiheyteen estettiin laskennallisilla rajoitteilla. Peder Wikskröm onkin itse todennut, ettei hänen laskelmiaan voi käyttää jatkuvan ja jaksollisen kasvatuksen kannattavuuden vertailuun (Canadian Journal of Forest Research no. 31 (2001), s. 1065). Uusia ruotsalaisia arvioita jatkuvan kasvatuksen kannattavuudesta löytyy täältä.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Arvometsän blogipalstalla

Tehtiin poikain kanssa jiikoota. Täältä löytyy 100 kuvaa työmaasta.

Hakkuun organisoi: Metsä-Karelia

Hakkuun ohjeisti: Timo Pukkala

Hakkuukoneen puikoissa oli: Tero Kuivalainen

Ajokonetta ajoi: Harri Ihanus

Kuvat otti: Timo Pukkala

Forest Ecosystem -julkaisusarjan ensimmäisessä numerossa oli kaksi tutkimusta alikasvoskuusien kasvusta Suomessa. Tutkimukset ovat luettavissa ja ladattavissa osoitteessa www.forestecosyst.com. Eerikäisen ym. tutkimus perustuu toistuviin pituusmittauksiin 16 Metsäntutkimuslaitoksen koealueella. Mitattuja puita oli kaikkiaan noin 15 000 kpl. Laihon ym. tutkimuksessa mitattiin yhden vuoden pituuskasvuja 262 metsikössä noin 5600 kuusesta.  Eerikäinen ym. julkaisivat myös arvokasta tietoa erirakenteisen kuusikon kynnyskasvusta. Kynnyskasvulla tarkoitetaan niiden puiden vuotuista hehtaarikohtaista lukumäärää, jotka ylittävät 1,3 metrin pituuden.

Kuvassa 1 on vertailtu Eerikäisen ja Laihon pituuskasvumallien ennusteita. Eerikäisen malli ennustaa lehtomaisella kankaalla hieman parempaa ja tuoreella kankaalla heikompaa kasvua, mutta kokonaisuutena pituuskasvut ovat lähellä toisiaan. Laihon mallien mukaan alikasvoskuusten kasvu on paljon parempaa männiköissä ja koivikoissa kuin puhtaissa kuusikoissa. Kuvasta 2 nähdään, että alikasvoskuusen pituuskasvu hidastuu metsikön pohjapinta-alan kasvaessa paljon hitaammin männikössä kuin kuusikossa.

• 

• 

Jos erirakenteisessa metsässä on runsaasti alikasvosta, metsikön tuotoksen kannalta merkitystä on eniten parhaiten kasvavilla puilla. Jos hakkuussa poistetaan 300 puuta/ha ja alikasvosta on 1800 kpl/ha, alikasvospuista 1/6 riittää ”korvaamaan” poistetut puut. Kuvassa 3 käyrät ”Hyvä metsä, hyvä taimi” ja ”Huono metsä, hyvä taimi” ovat noiden puiden kasvuja Laihon mallin mukaan.

Pukkalan ym. jokametsän kasvumalli ennustaa läpimitaltaan 1 cm alikasvoskuuselle 0,028 cm vuotuista läpimitan kasvua, kun metsikön pohjapinta-ala on 20 m²/ha. Tämä vastaa kolmen sentin pituuskasvua, mikä on vähemmän kuin Laihon ja Eerikäisen mallit ennustavat. Kun metsikön pohjapinta-ala on 10 m²/ha, Pukkalan malli antaa 10 cm pituuskasvun, mikä on lähellä Laihon mallia ja pari senttiä vähemmän kuin Eerikäisen mallin ennuste.

• 

• 

Eerikäisen ym. tutkimuksen mukaan erirakenteisen kuusikon kynnyskasvu on noin 30 puuta vuotta ja hehtaaria kohti. Tämä on lähes täsmälleen sama määrä, jonka Pukkalan ym. malli ennustaa. Kolmekymmentä uutta puuta vuodessa vastaa 600 puuta 20 vuodessa. Jos metsiköstä hakataan 20 vuoden välein 300 runkoa/ha, kynnyskasvu on enemmän kuin riittävä korvaamaan poistetut puut.

Pukkalan ym. malleilla on viime aikoina tehty useita tutkimuksia, joissa on selvitetty jatkuvan kasvatuksen kannattavuutta. Näitä malleja käytetään myös Arvometsä Oy:n laskentajärjestelmissä. Kaksi uutta Forest Ecosystems -sarjan tutkimusta osoittavat, että malleja tai ennusteita ei ole syytä korjata puoleen tai toiseen alistetussa asemassa kasvavien kuusten osalta.

Jotkut päättelevät kuusentaimien hitaasta alkukehityksestä ja korkeasta iästä, että jatkuva kasvatus kannattaisi heikosti. Jatkuvan kasvatuksen kannalta on kuitenkin yhdentekevää, minkä ikäisiä taimet ovat. Riittää, että metsikössä on riittävästi kynnyskasvua ja että kynnyskasvurajan saavuttamisen jälkeen taimet lähtevät kasvuun. Eerikäisen ym. tutkimus osoittaa, että nämä ehdot täyttyvät vallan hyvin.

Taimien alkuvuosien kasvulla on merkitystä kuusen luontaisessa uudistamisessa. Mutta kukapa metsän uudistaja käyttäisi suojuspuuston pohjapinta-alana 20–30 m²/ha ja seisottaisi suojuspuita taimien päällä vuosikymmeniä. Taimien hidas kasvuun lähtö on ongelma myös silloin, kun varttuneessa ja tiheässä kuusikossa, jossa ei ole lainkaan taimia, halutaan siirtyä jatkuvaan kasvatukseen tekemällä sarja lieviä harvennuksia (mutta kukapa näin tyhmästi toimisi). Varttunut kuusikko kannattaa uudistaa nopeammassa tahdissa tähtäimenä erirakenteinen sekataimikko, jota aikanaan käsitellään toistuvilla yläharvennuksilla.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Arvometsän blogipalstalla

Julkaisut, joita kirjoituksessa tarkasteltiin:

Eerikäinen, K, Valkonen, S & Saksa, T 2014. Ingrowth, survival and height growth of small trees in uneven-aged Picea abies stands in southern Finland. Forest Ecosystems 2014, 1:5.

Laiho, O, Pukkala, T & Lähde, E 2014. Height increment of understorey Norway spruces under different tree canopies. Forest Ecosystems 2014, 1: 4.

Pukkala, T, Lähde, E & Laiho, O 2013. Species interactions in the dynamics of even- and uneven-aged boreal forests. Journal of Sustainable Forestry 32: 1-33

Suomen metsätaloudessa on otettu paljon oppia Saksasta. Aikoinaan Saksassa ajateltiin, että ihanteellinen metsätalous on yksinkertaista ja kaavamaista. Ihannemetsässä metsiköt ovat tasaikäisiä, jokaista ikäluokkaa on sama pinta-ala, ja jokaista metsikköä käsitellään samalla tavalla niin, että puuntuotos maksimoituu. Kaikki muu, kuten suurten puiden poiminta ja erirakenteisten sekametsien kasvatus, on epätieteellistä puuhastelua.

Tämä ajattelu johti siihen, että Saksassa ja muuallakin Keski-Euroopassa istutettiin laajoja alueita tasaikäisiä metsiä, lähinnä kuusikoita. Nyttemmin Saksassa on kuitenkin huomattu, että pieleen meni ja pahemman kerran. Metsätalous oli yksinkertaista ja kaavamaista siksi, että metsätiede ja metsällinen ajattelu oli yksinkertaista eikä suinkaan sen vuoksi, että yksinkertainen ja kaavamainen metsätalous oli parasta.

Saksassa virheistä on otettu opiksi, ja metsätaloudessa on tehty täyskäännös. Tässä muutamia otteita nykyisistä Saksan metsien hoidon periaatteista (Saksan periaatteet):

• pyritään luonnonmukaisiin sekametsiin
• tähdätään luontaiseen uudistamiseen
• pyritään eroon avohakkuista
• pyritään kerroksellisiin metsiin, joissa kasvuresurssien käyttö on tehokkainta

Suuntaus on sama lähes kaikkialla muuallakin Euroopassa paitsi Suomessa ja Ruotsissa. Esimerkiksi Sloveniassa avohakkuut kiellettiin kokonaan jo monta vuosikymmentä sitten.

Suunnanmuutokseen oli monia syitä. Keski-Euroopassa huomattiin, että tasaikäismetsätalous avohakkuineen on huonoa metsänhoitoa vesivarojen hoidon, eroosion torjunnan, metsien virkistyskäytön ja monimuotoisuuden suojelun kannalta. Tärkeä syy oli myös istutuskuusikoiden alttius myrsky- ja kirjanpainajatuhoille.

Miksi sitten Suomessa on jumiuduttu avohakkuuseen ja kuusen istutukseen? Syynä on lyhytnäköisyys ja yksipuolinen näkemys metsien tuottamista hyödyistä. Mitä vikaa on muka kuusessa, joka kasvaa hyvin, on pitkäkuituista eikä maita hirvelle? ”Avohakkuu ja kuusen istutus on pomminvarma menetelmä.” ”Kansallisen edun nimissä Suomen metsät on valjastettava maksimaaliseen kuusikuidun tuotantoon.”

Hyvien ominaisuuksien vastapainioksi kuusi on altis maannousemalle, myrskytuhoille ja kirjanpainajalle. Ilmastonmuutos kasvattaa kaikkia näitä riskejä. Toisaalta kaikkia näitä riskejä voitaisiin vähentää kasvattamalla kuusten seassa lehtipuita ja suosimalla erirakenteisia metsiä. Lehtipuut kestävät myrskyjä kymmenen kertaa paremmin kuin kuusi, ja lehtisekapuut vaikeuttavat maannouseman leviämistä kuusesta toiseen. Lehtipuusekoitus myös vähentää kirjanpainajatuhoja. Lehtipuiden on osoitettu parantavan metsämaan viljavuutta ja edistävän kuusen luontaista uudistumista. Erirakenteisten metsien suosiminen vähentää tuulituhoja, koska tuuli ei pääse tunkeutumaan metsän sisälle ja tuulelle alttiita metsänreunoja on vähemmän.

Kansainvälisessä metsäpoliittisessa keskustelussa käytetään nykyisin hienoja sanoja. Puhutaan ekosysteemipalveluista, resilienssistä ja diversiteetistä. Yhä useammin tähdennetään, että ekosysteemipalvelut, mukaan lukien puuntuotanto ja hiilensidonta, taataan varmimmin, jos metsien resilienssiä eli sietokykyä parannetaan. Resilienssi taas paranee lisäämällä diversiteettiä eli vaihtelua, sekä metsien rakenteessa että niiden hoidossa.

Nykyiseen metsätalouteen liittyy muitakin ongelmia kuin tuotannon riskien ja muiden ekosysteemipalvelujen kuin puuntuotannon vähättely. Alikasvosten raivaus ja alaharvennukset (pienten puiden poisto) johtavat, paitsi myrskytuhojen lisääntymiseen, myös siihen, että metsän uudistamiseen ei jää muita vaihtoehtoja kuin avohakkuu (mikä edelleen lisää myrsky- ja kirjanpainajatuhoja). Hakkuut, jotka vähentävät tulevaisuuden toimintavaihtoehtoja, ovat taloudellisten riskien hallinnan kannalta huonoja valintoja. Erirakenteinen sekametsä mahdollistaisi joustavan puun myynnin ja tuotannon ohjaamisen niihin puutavaralajeihin, joiden menekki on kulloinkin hyvä.

Avohakkuusta ja viljelystä seuraa vuorostaan taimikonhoitotöitä, mm. ruohousta ja perkausta. Viljelyn ja taimikonhoidon kustannukset ovat kohonneet, mutta myydyn puun reaalihinta on laskenut. Viljelymetsätalouden kannattavuus on heikentynyt ja heikkenee edelleen. Moni metsänomistaja jättääkin taimikot hoitamatta, vaikka häntä siitä metsälehtien palstoilla moititaankin. “Kansallisen edun” nimissä taimikot pitää näet hoitaa kuntoon, maksoi mitä maksoi.  Osallistuvathan talkoisiin veronmaksajatkin KEMERA-tuen kautta.

Seuraava ongelma taimikonhoidon jälkeen on ensiharvennus, jossa metsästä poistetaan järeillä koneilla yhden euron arvoisia puun alkuja. Ensiharvennusleimikot eivät kiinnosta puun ostajia eivätkä myyjiä. Ne ovat nykyiseen metsänhoitoon sisältyvä riesa. Ensiharvennusten heikko kannattavuus tunnustetaan, mutta ne onkin tehtävä metsän hoitamisen ilosta eikä suinkaan tulojen saamiseksi.

Kun kerran näin voimakkaasti kritisoin Suomen metsätaloutta, pitäisi minulla tietenkin olla esitettävänä jotakin tilanteen parantamiseksi. Epäsuorasti olen kyllä asian jo ilmaissut, mutta sanon sen vielä suorasti: otetaan uudelleen oppia Saksasta.

Timo Pukkala

Kirjoitus julkaistu aiemmin Greepeace Suomen sivuilla

Tämän kirjoituksen kuvat ovat Sloveniasta, jossa avohakkuut kiellettiin kokonaan muutama vuosikymmen sitten. Kymmenien tuhansien hehtaarien yhtenäiset metsäalueet peittävät nyt Alppien rinteitä. Metsät ovat talousmetsiä, joita hyödynnetään säännöllisillä harvennushakkuilla. Maallikon silmin katsottuna Slovenian metsät peittoavat kirkkaasti suomalaisen tilkkutäkkimäisen pirstoutuneen metsämaiseman. Avohakkuista on luovuttu Slovenian lisäksi mm. Saksassa. Kiinassakin luontaisesti syntyneiden metsien avohakkuut on kielletty. Sanomattakin on selvää, että Keski-Euroopassa ei juuri arvosteta suomalaista metsätaloutta. Suomi ei ole metsätalouden mallimaa.

Syy avohakkuista luopumiseen on selvä: peitteinen metsätalous, jossa suositaan erirakenteisia sekametsiä, tuottaa enemmän niitä hyötyvaikutuksia, joita metsiltä halutaan. Keski-Euroopassa tärkeitä ekosysteemipalveluita ovat mm. puuntuotanto, eroosiontorjunta, vesivarojen hoito, maisema- ja ulkoiluarvot, keräilytuotteet ja metsissä elävien lajien elinympäristöt.

Suomeenkin jatkuva kasvatus eli peitteinen metsätalous on rantautumassa pikkuhiljaa. Itse asiassa menetelmä ei ole uusi, vaan se oli vallitseva käytäntö vuoteen 1948 saakka, jolloin annettiin poimintahakkuut kieltävä harsintajulkilausuma. Siihen saakka metsänomistajat myivät metsistään lähinnä sahatukkeja, joista sai eniten myyntituloa. Harsintajulkilausumaa perusteltiin sanomalla, että ”tutkimusten mukaan” tasaikäiset metsät ovat poimintahakkuilla käsiteltyjä metsiä tuottavampia. Sellaisia tutkimuksia ei kuitenkaan ollut eikä niitä ole vieläkään.

Edelleenkin vallitsevaa metsätalouden linjaa eli avohakkuita, istutusta ja alaharvennuksia puolustetaan olemattomilla tutkimustuloksilla. Väitetään, että ”tutkimusten mukaan” tasaikäismetsätalous on jatkuvaa kasvatusta kannattavampaa, jatkuvan kasvatuksen metsät eivät uudistu riittävästi, jatkuva kasvatus heikentää puiden perimää, puun korjuu ei onnistu tai jatkuva kasvatus heikentää metsien hiilitasetta. Näille väitteille on yhteistä se, että ne eivät pidä paikkaansa.

Viljelymetsätaloudesta taas voidaan sanoa varmasti, että se ei ole taloudellisesti mielekästä toimintaa Suomen pohjoisosissa tai karuilla kasvupaikoilla. Puun kasvu on niin hidasta ja viljely niin kallista, että metsikön perustamiskuluja ei saada korkoineen takaisin. Tämän osoittamiseksi ei tarvita kummoista laskutaitoa. Viljelymetsätalouden ja jatkuvan kasvatuksen kannattavuudesta voidaan taittaa peistä lähinnä Etelä- ja Keski-Suomen viljavilla kasvupaikoilla.

Mikä sitten tekee jatkuvasta kasvatuksesta niin pelottavan, että sitä pitää vastustaa perättömillä väittämillä. Suurin syy on tietysti se, että äkillinen suunnanmuutos tarkoittaisi sen myöntämistä, että aiemmin on toimittu väärin. Lisäksi uuden oppiminen on aina haasteellista. Myös huoli sellupuun tarjonnan pienenemisestä panee vastustamaan tukkipuiden hakkuuseen keskittyvää metsätaloutta. Sellupuun riittävyydestä ei kuitenkaan tarvitsisi olla liikaa huolissaan, sillä vaikka kaikki hakatut puut olisivat tukkipuita, vain kolmannes puiden tilavuudesta päätyisi laudoiksi ja lankuiksi. Selluteollisuudelle jäisi kaksi kolmannesta.  Lisäksi 10 % metsänomistajista ilmoittaa jatkavansa istutus- ja alaharvennuslinjalla, maksoi mitä maksoi.

Mentaaliongelmista huolimatta asiassa on kuitenkin edistytty. Muutos on vähittäistä, eikä termiä jatkuva kasvatus haluta käyttää. Etenkään ei haluta antaa vaikutelmaa, että jatkuvan kasvatuksen hakkuita tehtäisiin paljon. Alaharvennusten (jossa poistetaan pieniä puita) sijasta on ruvettu tekemään yläharvennuksia (jossa hakataan metsikön suurimmat puut), ja metsätaloudessa pyritään hyödyntämään luontaista taimiainesta. Pienpuustoa säästävät yläharvennukset lykkäävät seuraavan avohakkuun ajankohtaa, toisinaan hyvinkin kauas tulevaisuuteen. Huonotuottoisilla kasvupaikoilla ei enää käytetä istutusta. Metsäammattilaiset myös opiskelevat jatkuvan kasvatuksen teoriaa ja käytäntöä.

Näyttää siis siltä, että pikkuhiljaa Suomenkin metsäpeite yhtenäistyy ja myllätyt avoalat vähenevät. Mitä nopeammin tämä tapahtuu, sitä paremmalta Suomen metsät näyttävät metsässä liikkujan silmissä ja sitä enemmän metsät tuottavat niitä hyötyvaikutuksia, joita suomalaiset metsiltään haluavat.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Aducaten (Itä-Suomen yliopisto) sivuilla

Yrjö Vuokila osoitti jo 1970-luvulla, että yläharvennus eli suurimpien puiden poisto metsiköstä johtaa parempaan kasvuun kuin alaharvennus (pienimpien puiden hakkuu). Metsikön suurimmat puut eivät juuri hyödy siitä, että niiden ympäriltä poistetaan pienempiä puita. Tilanne on toinen pienempen puiden kohdalla, jotka parantavat kasvuaan selvästi, jos niille annetaan lisää kasvutilaa poistamalla metsiköstä suurimpia puita. Sama havainto on tehty useissa pohjoismaisissa tutkimuksissa (Tutkimus R, Tutkimus S)    

Kasvun kannalta parhaita ovat rinnankorkeusläpimitaltaan 15–20-senttiset puut. Jos harvennushakkuu onnistutaan tekemään niin, että kasvamaan jää runsaasti tuon paksuisia puita, metsikön tilavuuskasvu pysyy hyvänä, vaikka kasvavia puita poistetaankin. Mitä pidempään metsää vodaan harventaa niin, että kasvamaan jää runsaasti hyvän kasvuvaiheen puita, sitä parempaan pitkän aikavälin tuotokseen päästään.

Tilavuuskasvun kannalta otolliset 15–20-sentin puut lisäävät nopeasti myös arvoaan, koska rungoissa tapahtuu siirtymää kuitupuusta tukiksi, ja tukin hinta on kolminkertainen kuitupuun kantohintaan verrattuna. Pitkän aikavälin tuotto maksimoituu, jos metsää käsitellään niin, että jokaisen hakkuun jälkeen valtaosa kasvamaan jätetystä puustosta on hyvän tilavuus- ja arvokasvun vaiheessa. Tällaista metsätaloutta kutsutaan nimillä jatkuva kasvatus, jatkuvapeitteinen metsätalous tai peitteinen metsätalous. 

Tasaikäismetsätaloudessa eli jaksollisessa kasvatuksessa on ensin tuottamaton taimikkovaihe, sitten erittäin hyvän kasvun vaihe, ja kiertoajan lopulla kasvu on jälleen hillitympää, muttei kuitenkaan läheskään yhtä vaatimatonta kuin taimikossa. Perinteisen suomalaisen tasaikäismetsätalouden puuntuotosta voitaisiin parantaa korvaamalla alaharvennukset yläharvennuksilla. Tämä johtaisi siihen, että kiertoaikaa voitaisiin pidentää, jolloin taimikkovaiheen osuus kiertoajasta pienenisi, samoin taimikoiden osuus metsien pinta-alasta. Tarkoituksella jätän sanomatta, että parannus saadaan aikaan ottamalla askelia jatkuvan kasvatuksen suuntaan.

Jatkuvan ja jaksollisen kasvun puuntuotoksesta on viestitetty päinvastaistakin. Näissä tapauksissa on viitattu ruotsalaisiin, norjalaisiin ja suomalaisiin metsänhoitokokeisiin. Joissakin kokeissa puuston määrä on jatkuvan kasvatuksen koeruuduilla ollut hyvin alhainen, mikä on johtanut pieneen tilavuuskasvuun.  Toisissa kokeissa taas jatkuva kasvatus on aloitettu varttuneesta melko tasaikäisestä metsiköstä, jossa ei ole pienpuustoa. Näissä metsiköistä kestää monia vuosikymmeniä, ennen kuin metsikköön syntyy uusi hyväkasvuinen 15–20 sentin läpimittaluokka. Kokeet antavat arvokasta tietoa siitä, miten jatkuvaa kasvatusta ei pidä toteuttaa, jos tavoitellaan maksimaalista puuntuotosta.

Virhepäätelmien vaara on suuri myös silloin, kun jatkuvan kasvatuksen tilavuuskasvua verrataan tasaikäismetsän harvennusvaiheen kasvuun. Tässä vaiheessa tasaikäismetsän kasvu voikin olla parempi, mutta se ei tarkoita, että kasvu olisi parempi kiertoajan mittaisena aikana.

Objektiivinen tapa verrata jatkuvan kasvatuksen ja tasaikäismetsätalouden kasvua olisi se, että molemmissa metsänhoitomenetelmissä käsitetyt optimoidaan, ja tarkastelujänne on vähintään tasaikäismetsätalouden kiertoajan mittainen. Tämän poistaisi sen häviävän pienen mahdollisuuden, että tutkijan toiveet ja ennakkokäsitykset pääsisivät salakavalasti vaikuttamaan johtopäätöksiin.

Itse olen tehnyt tällaisia laskelmia monta kertaa ja monella tavalla. Saamieni tulosten perusteella päättelen, että sopivassa metsikön kehitysvaiheessa aloitettu yläharvennusmetsätalous lisää puuntuotosta, kun vertailukohtana on tasaikäismetsätalous, jossa harvennukset ovat alaharvennuksia.

Timo Pukkala

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Itä-Suomen yliopiston blogipalstalla Forest Issues